torstai 3. joulukuuta 2015

Alku Nakinassa

  Oikeastaan voi sanoa, että koti tuntui heti kodilta ja pikkukaupunki ihan mukavalta. Elämä ikään kuin meni "uomiinsa". Olen usein miettinyt, että elämä todella muuttui jotenkin turvalliseksi tavalliseksi perhe-elämäksi, mistä asiat eivät ole jääneet mieleen yhtä tarkasti kuin aiemmat tapahtumat. Mutta ensimmäinen sunnuntai kuitenkin on jäänyt mieleeni hyvinkin tarkkaa.

  Raimo lähti Silvastin Unton kanssa kalaan ja Sirkka tuli lasten kanssa meille ehdottaen, että mentäisiin kylään Hyvärisille. Hekin olivat ostaneet talon ja muuttaneet hiukan aikaisemmin. Tapahtui kuitenkin niin, että Riitta ja Sirpa, Silvastien esikoinen eivät halunneetkaan mukaan vaan ehdottivat, että he jäisivät leikkimään meille.  No niin tehtiin ja me menimme toisten lasten kanssa kyläilemään.

  Nakina oli minulle vielä outo ja arvoituksellinen joten minä halusin kotiin melko pian. Hätäilin, että sitä ei tiedä mitä tytöt ovat saaneet aikaan keskenään ollessaan. Sirkka tietenkin "toppuutteli" minua, että elä nyt turhia, mitä ne nyt olisivat keksineet. Minä kuitenkin menin kovalla kiireellä, hyvä että Sirkka ja lapset pysyivät perässä. Lähestyttiin taloa ja Sirkka nuuhkaisi ilmaa ja alkoi nauramaan, kehoitti minuakin vähän nuuhkimaan ilmaa. Minä aivan ihmeissäni, että miten niin. Sirkka tuumasi naurunsa lomassa, että eivät he ainakaan ole nälkään kuolemassa, kun ruoka tuoksuu. Mentiin sisälle ja siellähän Riitta oli paistamassa räiskäleitä ja Sirpa istui pöydän ääressä lautanen edessään. Aika topakoita lapset ovat joskus, Riitta ei ollut silloin vielä yhdeksää vuotta. Muistelen, että Sirkka muistutteli minua silloin tällöin kuinka keksin turhia huolia.

  Toinenkin pieni hassu tapatuma on jäänyt mieleeni noista ensimmäisistä päivistä. - Eräänä päivänä Sirkka tuli tutustumaan meidän taloomme ja kierreltiin joka paikka, huoneet ja piha. Raja-aidan vierellä kasvoi keltaisia pitkiä kukkia, aivan outoja meille. Niitä kun tutkimme ja nuuhkimme, sattui kukkien seassa olemaan ötökkä, mikä pisti minua käsivarteen. Aivan siinä paikassa käsivarteeni tuli iso paukama ja tuska oli ennen kokematon. Minä hätäännyin ihan tosissani. Mielessä kerkesi pyöriä tuhat ajatusta, tämä paikka on niin kaukana, ei ole lääkäriä, ei sairaalaa, lieko sairaanhoitajaakaan. - kunnes - Sirkka järkevänä - eihän tuo ole kuin ampiaisen pisto. Eikö sinua ole ampiainen pistänyt koskaan? No ei ollut pistänyt ja kipeä oli. Kyllä minä olen viisastunut noista ajoista ja saanut ampiaisen pistoja kerralla jopa kaksikymmentäkin, enkä ole sen koomin hätääntynyt.

  Tässä seuraavana on kuva minkä olen  aina muistanut mielessäni otetuksi juuri sinä samana sunnuntaina kuin tuo räiskäleen paisto juttu. No oli miten oli, joka tapauksessa se on ensimmäinen Nakinassa ottamani kuva.

 
 

lauantai 28. marraskuuta 2015

Muutto Nakinaan



  Olen kuukausi tolkulla odottanut inspiraatiota, mutta ei sitä kuulu ei näy, joten alan kirjoittamaan ilman sitä. Se tulee jos on tullakseen.

  Muistaakseni elokuun alussa muutimme Nakinaan. Raimo oli ostanut sieltä talon, kuten monet toisetkin yhtä aikaa muuttaneet. Talo oli hirsirakenteinen ja ihan Nakinan alkuperäisiä taloja, elikkä noin 50 vuotta vanha. Edellinen asukas, suomalainen muuten, oli tehnyt remontin  talossa, joten se oli ihan mukiinmenevässä kunnossa. Olohuone, keittiö, kylpyhuone ja kolme makuuhuonetta. Olin kerrassaan tyytyväinen. Ihme, sillä Suomeen oli jäänyt vain viisi vuotta vanha itse rakennettu koti. Mutta jotenkin se ei ollut niin tärkeää, oliko talo uusi vai vanha, olihan se kuitenkin kunnossa kaikin puolin. Viihtyvyyttä lisäsi se, että kalustimme talon kokonaan heti muuton aikaan. Ostimme huonekaluja Thunder Baysta ja kaikista mieluisin oli ajastimella ja pyörivällä grillillä varustettu sähköliesi, toinen oli pyykinkuivaaja, minkä Raimo oli ostanut käytettynä joltakin Nakinasta pois muuttavalta perheeltä.

   Muuttoapuna meille olivat Toini ja Ilmari Halonen ja uudet huonekalut tulivat junarahtina elokuun alussa. Laitan tähän kopioita ostokuiteista sitä ajatellen jos vaikka joku joskus sattuisi tutkimaan esim. palkka ja hinta tason suhdetta niinä vuosina. Ja onhan tämä eräänlainen dokumentti siirtolaisuudesta.






 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Kesä 1969

 
Henkilöt vasemmalta
Elias Kumpula, Tilda ja Arvi Mäki ja Mary Kumpula

 
Tässä kuvassa myös meidän perhe
Kuvaajana Elias Kumpula
 
Kesä oli kaunis, ihan kuten kaikki kesä yleensä ovat muistoissa kauniita. Mukavia viikonloppuja, käytiin Kumpuloiden kanssa heidän kesämökillään. Alla oleva kuva on eräältä mökkiretkeltä. Ajaessamme huomasimme tien sivussa pienen karhun poikasen. Eksyneeltä näytti, ei  emoa missään, pysähdyimme katsomaan. Kohta tielle pysähtyi auto toisensa jälkeen ja kamerat raksuivat. - Vaikka karhu oli aika yleinen niillä seuduilla, ei toki monikaan ollut nähnyt niitä, en ainakaan minä. Totta kai kuvittelimme , että pennulla on nälkä ja annoimme palasia eväistämme. Söihän se, lieneekö ollut nälkä. Kohta kuitenkin arvelimme, että emo voi olla metsän siimeksessä, joten lähdimme eteenpäin
 
 
 
 
  Olikohan se juuri tämä kesä, kun Port Arthur ja Fort William yhdistettiin samaksi kaupungiksi ja tälle näin syntyneelle uudelle kaupungille oli löydettävä nimi. Nimestä järjestettiin äänestys. Mekin olimme jo niin kotiutuneet, että osallistuimme äänestykseen, mutta oivoi, meidän äänestämämme nimi ei voittanut. Radiossa, televisiossa, sanomalehdissä ja yleisesti  muutenkin käytettiin paljon Lakehead nimeä, mutta vaalin voitti kuitenkin Thunder Bay, kaupunkihan sijaitsee  "UKKOSLAHDEN" rannalla.
 
  Miehet siis kulkivat töissä, mutta me naisetkin pääsimme tutustumaan Nakinaan kesän alkupuolella. Työnantaja järjesti juhlat, "safety party"nimikkeellä . 
 
   Minä, Sirkka Silvasti, Sirpa Hollanti ja Lea Halonen menimme Halosen autolla. Raimo selosti minulle kotona matkareittiä ja mainitsi, että se on pieni kaupunki metsien keskellä. Varokaa ettette vahingossa aja ohi. Kun mielestämme alettiin lähestyä kaupunkia, koetettiin olla tarkkana, hiukan sateinen päivä sattui olemaan silloin. Minä tietenkään en malttanut olla jekuttamatta ja jossakin vaiheessa kiljaisin - "tuolla se oli". Jarrut pohjaan - "missä, missä". Minä - "ei se tainnutkaan olla". Vihdoin oltiin perillä, eikä se sitten ollutkaan ihan niin pieni kaupunki mitä luulimme.
 
  Olen monta kertaa muistellut tätä ensimmäistä tutustumista Nakinaan. Minä luulen joissakin asioissa olevani erilainen kuin monikin meistä.- Koin jotakin erilaisuutta, jännittävää Nakinan ilmapiirissä. Tällä Suomessa sen huomaa selvemmin. Ajatellaanpa esimerkiksi miten erilaiselta ja sanoisinko eksoottiselta tuntuu sellainen pieni kaupunki erämaiden keskellä sellaisesta joka on elänyt seudulla jossa joka ikisen mutkan takana on talo tai kylä tai jotakin asutusta. Useinkaan ei mitään merkittävää, mutta jotakin. Siellä oli erämaata joku kymmenen kilometriä ja pieni kaupunki ja näin uudelleen ja uudelleen.
 
  Juhlat olivat melkoiset, tarjottavaa pöydät notkuen ja lopuksi tanssia. Ja juotavaa oli yllinkyllin. Yövyimme miesten vuokratalossa ja tunnelma oli rattoisa, tottakai.
 
  Nakina oli siihen aikaan n. 50 vuotta vanha, perustettu rautateiden tarpeisiin. Oli rakennettu alueen halki kulkeva  rautatie ja asema missä junat pysähtyivät. Rautatiet tarvitsivat työntekijöitä ja työntekijät asuntoja ja näin syntyi kaupunki. Talot olivat pieniä alunalkaen hirsistä rakennettuja, osa jo parhaat päivänsä nähneitä, mutta osa remontoituja. Kaupungin rakentajissa oli ollut paljon myös suomalaisia ja muutama näistä alkuperäisistä asukkaista eli vielä siihen aikaan. Seutu oli ollut intiaaniväestön aluetta. Monet rakentajista olivat menneet naimisiin intiaaninaisten kanssa ja jälkeläisiä asui edelleen siellä. Kauppiaita, metsästäjiä ja muita ammatin harjoittajia oli myös tullut. Jollakin tavalla paikassa oli tietty tunnelmansa.
 

   Kaupungin nimi NAKINA on intiaanien kieltä ja
tarkoittaa "sammaleen peittämä alue, kenttä"
Minä suomensin nimen muotoon,
SAMMALIKKO
 


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Nakina kuvioissa

  Raimo ja kaverinsa alkoivat kulkea metsätyössä Nakinassa. Se sijaitsi noin 500 kilometrin päässä Port Arthurista. He löysivät asunnokseen , paikallisten uusien tuttavien kautta, vanhan tyhjillään olevan talon. Aivan alkuvaiheessa he laittoivat ruokansa itse, aamulla pekonit ja munat , sekä eväät ja iltapäivällä ruoka. Raimo muistelee, että joskus joku heistä meni ja "haki" järvestä tuoretta kalaa, joku toinen jäi kuorimaan porunoita ja näin saatiin kalakeittoa. Heti alusta alkaen minä tein Raimolle ison kasan hyviä voileipiä mukaan koko viikoksi. Sanoi syövänsä iltapalana ja eväänä myös.
 
  Suomalaisia miehiä, ketkä saivat silloin työpaikan oli muistaakseni kahdeksan tai yhdeksän, kaikki perheellisiä. Kaupungissa oli tyhjillään olevia taloja ja vähitellen useimmat ostivat talon ja perheet pääsivät muuttamaan kaupunkiin. En muista mihin tahtiin muutto tapahtui. Eräänä viikonloppuna Raimokin kotiin tultuaan kertoi ostaneensa talon. Minulla oli työpaikka ja päätimme asua Port Arthurissa syyskesälle asti ja muuttaa vasta sitten kun koulut alkavat.

  Sinä kesänä minulla oli parempi onni vapaapäivien suhteen, sattui monta vapaata viikonloppua. Kesä oli mukava hellekesä. Kaikenlaista kivaa on jäänyt mieleeni. Yksi tapahtumasarja erityisesti. Saimme yllätysvieraita Länneltä, Winnipegistä päin.

  Isänihän oli - kuten edellisessä juttusarjassani olen kertonut - aikoinaan, n. neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, ollut siirtolaisena samoilla seuduilla mitä mekin olimme. Hänellä oli monia kirjeenvaihtokavereita, perheitä Canadassa. Eräät heistä olivat Tilda ja Arvi Mäki, Pointe du Bois oli kotikaupunkinsa. Isä oli kirjoittanut heille, että hänen tyttärensä (minä) perhe asuu Port Arthurissa, käykääpä kylässä. Tilda ja Arvi olivat kotoisin  samalta kylältä kuin minäkin, Kärsämäen Saviselästä. Tilda oli ihan syntyjäänkin Saviselästä, mutta Arvi oli syntynyt Amerikassa, muuttanut vanhempiensa mukana takaisin Saviselkään, mutta muuttanut myöhemmin Canadaan. He olivat tavanneet siellä ja menneet naimisiin.

  Niinpä, eräänä lauantaina, viikonloppu alkamassa ja meillä oli ajatus lähteä ostamaan astiasto, suuntana Simpsons - Sears Fort Williamissa. Riitta ei halunnut lähteä meidän mukaamme, ei millään. Meillä oli kova miettiminen, uskallammeko jättää hänet yksin kotiin. Päätimme uskaltaa, sillä Koiraset, vuokraisäntämme olivat kotona, yläkerrassa. Annoimme ison liudan ohjeita mm. Älä  avaa ovea KENELLEKÄÄN, ei vaikka tulisi kuinka kiltin näköinen ihminen.

  Ja niinhän siinä oli käynyt, että oven taakse oli ilmestynyt kiltin näköisiä ihmisiä oikein kaksin kappalein - Tilda ja Arvi Mäki. Riitta oli selittänyt, että hän ei voi avata ovea, kun äiti ja isä kielsi. Tilda ja Arvi olivat sanoneet, tuo on aivan oikein ja olivat menneet autoon odottamaan.

  Kun kotiuduimme ostosreissultamme astiasto ostettuna, meitä odotti mukava yllätys. Olimme saaneet vieraaksemme todella ystävällisen ja miellyttävät pariskunnan ja vielä sellaisen jotka olivat kotoisin samoilta seuduilta Suomesta.


maanantai 19. tammikuuta 2015

Ukkoskesä

 
Kesä tuli, hellettä ja ukkosta. Muistaakseni juuri tämä kesä oli sellainen, päivällä helle porotti kuumentaen kadut ja koko kaupungin, mutta yön aikana kovat ukkoset viilensivät ilman niin, että aamusta oli ihan mukavan viileää. Olin työssä sairaalan keittiössä ja siellä oli todella tukalaa. Minun työtehtäviini kuului mm. vihannes- ja maitotuotekylmiöiden siivous. Olipa mieluista - taisin siivota niitä ihan pitkin päivää, vaikka ei olisi niin tarvinnutkaan.
 
  Yllä olevassa kuvassa olemme lasten kanssa jossakin suomalaisten seuran kesäkämpällä lasten kesäjuhlassa. Aikuiset vasemmalta; Helmi Hirvinen ( Riitan hoitotäti), edessään poikansa Pauli, Sirkka Silvasti ja tytär Margrit ja minä. Riitta kurkistelee takana vasemmalla. Muita lapsia en tunne. Olisipa hauskaa jos joku tunnistaisi loput.

 
Kukkaloistoa ja Riitta uudessa mekossa Hill Crest Park'illa.

 
Tässä kuvassa Riitan kanssa on joku tyttö lähistöltä. Tämä tyttö oli tullut vasta aikoihin Suomesta vanhempineen ja kaipasi leikkikaveria. Usein hän kipaisi meille leikkimään Riitan kanssa. En koskaan tullut tietämään keitä tyttö perheineen oli. Hän vaan ilmestyi pihalle eräänä päivänä ja tuli usein sen jälkeen. Keitä olivat, saanko koskaan tietää.
 
Kaupungissa oli uima- ja retkeilypaikka Bulevard lake . Sinne suuntasimme lasten kanssa hellettä pakoon, mutta emme usein. Hankalaa mennä sähköbussilla toiseen laitaan kaupunkia helteessä. Sama matka takaisin ja sen jälkeen oli ainakin yhtä kuuma kuin lähtiessä. Joskus menimme istumaan kauppojen baaritiskin ääreen nauttimaan kylmää juomista. Ai että oli ihanaa, parempaa kuin Suomessa. Nautittiin olostamme.
 
 

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Kolme eri työnantajaa, vuosi 1969


  Olen monta kertaa ihmetellyt, miten olen tullut säilyttäneeksi kaikkea mahdollista noilta siirtolaisuus ajoilta. Olisikohan se ollut alitajunnassa ajatus, että kiva joskus katsella ja muistella millaista oli. Siihen maailman aikaan oli selvää, että ansiot ja moni muukin asia oli paremmin Canadassa, kuin Suomessa. Ei ollut kuin vähän yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun Suomi oli sodassa, joten oltiin vielä monessa asiassa kehitys asteella. Tosin Suomessa mentiin huimaa vauhtia eteenpäin. - Ei minulla kuitenkaan ollut minkäänlaista ajatusta siitä, että kirjoittaisin jotakin historiikkia siirtolaisuudesta 1960-1970 luvuilla. Nyt nämä säilyneet paperit ovat hyvä dokumentti. Ansiotaso oli todella hyvä, ainakin metsätyössä. Siihen aikaan puhuttiin, että metsätyössä ansiotaso oli selvästi parempi kuin pienillä virkamiehillä. En tiedä, miten lienee. Nyt nämä verotiedot säilyvät ja joku taitava netin käyttäjä saisi nopeasti selvän, miten tämä asia oli suhteutettuna esimerkiksi ruuan, asumisen, polttoaineiden, verotuksen ym. hintoihin. Olisi varmaankin viisasta ladata näitä verotietoja useammalta vuodelta. - No kunhan tässä innostun, niin jospa se tästä.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

1969

  Uusi vuosi alkoi hyvissä merkeissä. Abitibi aukaisi työmaat ja miehet pääsivät töihin. Kyllä oli  mukavaa. Elämä hymyili ja vielä erikoisen suloisesti meille pohjoisen ihmisille. Ei ollut KAAMOSTA. Aurinkoiset päivät ja pituuttakin niillä oli enemmän kuin mihin olimme tottuneet koti Suomessa. Uusia tuttavia löytyi, Hyväriset,  Martti ja Pia Kuopion seuduilta.Tuttavuus alkoi joskus talvella. Hyväristen kanssa taipaleemme siirtolaisina kulki tästä lähtien yhtämatkaa, vaikka sitä emme tietäneetkään vielä tutustumisvaiheessa. He olivat tulleet Port Arthuriin jo hiukan aikaisemmin kuin me, joten paikkakunta oli tuttu ja Martti tiesi mm. kalavesiä. Miehet kulkivat "jääkalassa" ja tuoretta kalaa rupesi näkymään ruokapöydässä usein. Alla oleva kuva on joltakin kalareissulta. Hanki "kilottaa" ja elämä hymyilee.


  Samalta kevättalvelta on myös seuraava kuva. Jossakin oli mäenlaskupaikka lapsille, en muista missä siellä, jokatapauksessa likellä, koska menimme sinne kävellen, me naiset ja lapset. Riemukas on tunnelma tässäkin kuvassa.

  Mehän asuimme Dufferin streetillä ihan Hill Crest Parkin kupeessa. Ja kuten useimmat meistä  tiedämme, maasto nousee aika korkeaksi. Tämä "Parkin" etelän puoleinen rinne on osaksi rakentamatonta, nurmikkoa ja polku jota reunustavat puut. Hyvä mäenlasku paikka talvella ja ihan meidän ikkunamme alla. Kerran Sirkka tuli lasten kanssa minulle kylään. Sirpa ja Riitta halusivat mäenlaskuun rinteeseen. - Sinne menivät ja olivat kauan. Viimein tulivat ja olivat hiukan syyllisen näköisiä. Me kyseltiin, mikä hätänä. -  " Me laskettiin pulkalla yhden talon seinään ja pulkan keula taittui"!? - Siihen aikaan pulkat (liukurit) siellä olivat alumiinista valmistettuja, joten pulkan keula oli todellakin taipunut melko lailla enemmän kaarevaksi, mitä se alun perin oli.  Tytöt olivat laskeneet vähän liian korkealta ja vauhti oli ollut varmaan hurja. Onni onnettomuudessa, että tytöille ei käynyt kuinkaan. He kertoivat että talosta oli tullut täti katsomaan, kävikö pahasti. Toki kerroimme heille, että  ei se mitään, jos pulkka vähän taittuu, kun itse säilyivät ilman vahinkoja.


  Työ Abitibillä ei kuitenkaan kestänyt juuri paria kuukautta pitempään. Jälleen työttömyys ja uuden työn haku. Löytyi - J. F. Thomson Timber Limited, pieni yrittäjä, työtä pariksi kuukaudeksi. Sekin työmaa loppui Huhtikuun lopussa. 

  Siinä vaiheessa Raimo hakeutui kielikurssille, mutta oltuaan siellä kaksi päivää, "pojat" ( Raimo kertoo näin ) tulivat kuulema ja sanoivat, että nyt ei joudeta kielikurssille, on löytynyt HYVÄ TYÖMAA. Siihen loppui opiskelut. Raimo, Unto, Martti, Halosen veljeksiä, Hollannin Raimo ja oliko muita, lähtivät kysymään töitä paikkakunnalle Longlac Ontario. Siellä toimi amerikkalainen Kimberly-Clark Pulp and Paper Company Ltd. Otettiin metsätyömiehiä, alueelle Nakina Ontario. Kaikki miehet pääsivät töihin! Siitä alkoi n. kolme ja puoli vuotta kestävä hyvä työllisyyskausi.

 Tämä miesporukka oli, sanoisinko "huljakan" näköistä porukkaa, kaikki vähintääkin 180 - 190 cm pitkiä, miehiä parhaimmillaan. Joku olikin ihmetellyt, "ovatko kaikki suomalaiset näin pitkiä"? Näin naisen näkökulmasta katsoen sanoisin, että komeita olivat miehet ja hyviä työmiehiä.


keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Molemmat tuli - mies ja Joulu

   Pitkä kaunis syksy muuttui yllättäen talveksi. Raimo tuli takaisin joulun tuntumassa, matkalaukku pullollaan terveisiä. Kyllä tuntui mukavalta - perhe taas koossa.

  Siitä joulun ajasta ei muistu ihmeitä mieleen, jotakin pientä kuitenkin. Aivan ensimmäiseksi tuli eteen joulukuusen hankinta ja siinä asiassa tuli avuksi Elias Kumpula. Elias ja Mary olivat tulleet meille hyviksi tuttaviksi heti alussa ja Elias auttoi lukuisissa asioissa niinä aikoina. - Elias omisti metsiä kaupungin likellä, joten suunta sinne kuusen hakuun. - Siinä kävi kuitenkin sillä tavalla, niin kuin usein entisinä aikoina, että parhaan näköiset kuuset näyttivät olevan aivan muissa metsissä kuin omissa, niin nytkin. Ei kun kuusia kaatamaan. Elias oli siinä samalla kertonut kaikki mahdolliset rangaistukset mitä tästä on seuraamuksena, jos kiinni joudutaan. Isot sakot ja heiltä saattaisi mennä autotkin, ym. uhkakuvia. Olivat kantaneet kuuset tien varteen autojen luo ja juuri kun olivat sitomassa niitä autojen peräosaan, oli tullut poliisipartio. Elias oli vilkkaaseen tapaansa selittänyt paljon. Poliisit olivat keskustelleet tovin ja toivottaneet hyvää joulua ja jatkaneet matkaansa. - Raimo puolestaan oli saanut selityksen, että Elias oli kertonut poliiseille, että he ovat hakeneet kuuset hänen omistamastaan metsästä ja olivat pysähtyneet korjaamaan niiden sidontaa juuri tässä kohtaa, että eivät putoa kyydistä. - Sitä Raimo vieläkin ihmettelee, että miten tuo selitys meni läpi, sillä paksussa lumessa oli tulojäljet metsästä suoraan autolle. Kyllä kai poliisit sen huomasivat. -- Toisaalta jospa ne kuuset kuitenkin olivat Eliaksen omasta metsästä ja hän huvikseen sepitti tällaisen tarinan lisätäkseen asian jännittävyyttä. En tiedä.

  Muutakin muistuu mieleen. Minä olin töissä General Hospital'issa ja työkavereita oli joka puolelta Eurooppaa tulleita naisia, yksi heistä oli Nellie, pullea iloinen nainen. Hänen vanhempansa olivat tulleet Canadaan Puolasta heti toisen maailmansodan jälkeen. Juttelimme kahvitauoilla itse kunkin maan perinteisistä joulu ruoista. Meidän perheessä oli jo edellisenä jouluna ihastuttu kalkkunaan. Nellie kuitenkin kertoi, että on jotakin vielä parempaa - ANKKA. Selitteli vuolaasti ja antoi jopa reseptinkin - ja minähän uskoin. Hankin sen ankan ja laitoin kaikkien ohjeiden mukaan, mutta voi surkeus, ei se meille maistunut, ei niin millään. Onneksi oli laitettu kinkku, joten se pelasti tilanteen.

  Tähän ankkajuttuun liittyy hauska tapaus, mitä joskus muistellaan naurussa suin. - Jokaisella kunnon naisella oli oltava kalkkunan paistamiseen soikea kookas emalinen vuoka, tällä kertaa olin käyttänyt kyseistä vuokaa ankan paistamisessa. - No me kun emme saaneet syötyä sitä ankkaa , Raimo sanoi, että vie tuo vuoka ulos, tuollahan juoksentelee jonkun koira tästä lähistöltä, kyllä se  sen syö. - Minä tein työtä käskettyä ja kutsuin sitä koiraa. - Seurasimme ikkunasta kun koira tuli ja haisteli ankkavuokaa uteliaana tovin - nosti jalkaa ja PISSIÄ TIRAUTTI VUOKAAN. Voi hyvät hyssykät !! Raimo sanoi -- " ja minun olisi pitänyt syödä tuota!! Minä puolestani -- "minun vuoka!! Miten tuo puhdistetaan! Kyllä kai se saatiin puhdistettua -- lukemattomia kertoja kiehuttamalla ja kuuraamalla ja kuuraamalla ja kiehuttamalla. Siihen loppui meidän ankkakokeilumme.



Tässä pari kuvaa noilta ajoilta. Raimolla on tapana sanoa näistä kuvista - naisväki olivat kylki kylessä, kun vihdoin saivat hänet takaisin. Riitta oli kuvaajana tuossa alimmaisessa kuvassa, eivätkä kahdeksan vuotiaan taidot vielä riittäneet kameran kohdistamisessa, joten minun pääni on jäänyt pois. No väliäkö tuolla, näkyvätpä kuitenkin uudet Raimolta joululahjaksi saamani aamutossut. Tiedä häntä, vaikka niitä on juuri kuvannutkin, oli nimittäin ollut makutuomarina kenkäkaupassa.