keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Aikamiehet - Iltatuulen viesti


Metsänmyyntiä ja hautajaiset

  Lentokone häipyi horisontin taakse ja minä palasin töihin. Hiukan oli mieli myllerryksessä, mutta ajattelin, että tuleehan se sieltä takaisin. Päivät alkoivat kulumaan normaalisti, sillä oli jo totuttu siihen että mies ei ole aina kotona. Koko siellä olon ajanhan hän oli ollut metsäkämpillä viikot ja tuli kotiin vain viikonlopuksi. Nyt vain oli odotettavissa pitempi poissaolo.
 
  Kirjettä alettiin Riitan kanssa odottamaan ja tulihan se muutaman viikon kuluttua. Suomessa oli jo täysi talvi ja niin hyvät metsäkelit, että oli tehnyt hankintakaupan, puun hinta ihan kohtuullinen. Pöllin teossa oli heti kohta Suomessa. Hmm, niin tyypillistä häneltä. Koti oli asuttavassa kunnossa, sillä Raimon isä, äiti, veli ja sisko olivat muuttaneet meille asumaan. Ja hyvä oli metsätöissä kulkea, kun äiti oli laittamassa ruokaa. - Jänismetsällä oli kulkenut myöskin, vanhemmilla oli ajokoira. Tässä pari kuvaa.

 
Siihen aikaan, kun elämänmeno oli vielä hiukan leppoisampaa mitä nyt, miehet saattoivat sytyttää metsässä nuotion ja kokoontua eväiden syöntiin sen ympärille.

 
  Viikot vierivät, kunnes tuli jälleen kirje. Siinä kirjeessä oli yllättävä tieto. Raimon isä Eino oli yllättäen kuollut sydänkohtauksen työmaan kortteritalossa, kolmea viikkoa vaille 59-vuotiaana. Raimo kertoi tulevansa takaisin Canadaan jouluksi, sitten kun hautajaiset ja muut järjestelyt ovat ohi.
 
  Outo oli olo, kun millään muulla tavalla ei voinut osallistua tapahtumiin, kuin kirjeellä ja odottaa ja odottaa. Alapuolella on kuva lähettämästäni surunvalittelukortista.
 
 
 


perjantai 31. lokakuuta 2014

Suomi reissu

 
  Kesä meni työn merkeissä ja hyvä niin, mutta syyskuussa Raimon työt Atikogassa loppuivat. Raimo sanoi ihmetellen " tänne astiko piti tulla näkemään sekin, millaista on olla työtön." Aina oli löytynyt työtä, mutta nyt ei heti näyttänyt löytyvän mitään. Meni siinä joitakin päiviä, kunnes kerran kun tulin töistä hän sanoi miettineensä, että lähtee käymään Suomessa. Yllätys se oli minulle, mutta heti kuitenkin innostuin asiaan minäkin. Ei muuta kuin asia vireille ja ihan pika pikaa Peuhkurin Kaarinan puheille lippuja ostamaan. Minulla on sellainen tunne , että ei siinä kauan harkittu eikä mietitty. Rahaa ei ollut vielä ihmeemmin säästössä, joten Raimo teki "Pay-later plan" sopimuksen. Matkan hinta oli 690 dollaria ja matkasta maksettiin 303 dollaria käsirahaa. Matkavakuutukset ja matkapäivä sovittiin ja kaikki oli valmista.

  Lähtöpäivä ei ollut vasta kuin muutaman päivän kuluttua. Hankittiin tuliaisia ja matkavaatteita. Tuliaisista muistan että Raimo osti monta pakettia purukumia lapsille ja syy oli se, kun purukumipakkaukset olivat erilaisia kuin Suomessa. Muista tuliaisista ei ole mitään muistikuvaa.

   Mielessäni oli myllerrys, haikeus, ikävä ja ties mikä. Minulla ei ollut vapaapäivää lähtöpäivänä, mutta sain kaksi tuntia vapaata kesken työn.



 
Päivä oli kaunis, se syksy oli pitkä kaunis ja lämmin. Lokakuu kohta puolessa välissä. Kuvista näkee kuinka ruoho on vihreä ja puissa ja pensaissa on lehdet.
Silvastin Unto lähti kyytimieheksi lentokentälle. Minä, Riitta ja Kullervo Kumpula lähdimme saattamaan. Ja sen että on Lokakuu, huomaa Kullevon vaatetuksesta, turkiskaulus takissa.
  Siihen aikaan meidän siirtolaisten mielissä kotimaahan lähteminen oli iso asia. Kesäisin, kun Suomi-Seuran lennot lähtivät, lentokentän parkkipaikat olivat täynnä autoja. Mekin oltiin joskus saattamassa lähtijöitä, vaikka heissä ei olisi ollut tuttuja ollenkaan. Nyt kun oma mies lähti , oli ilmassa juhlan tuntua,aivan käsittämätön määrä tunnetta.

 
 
 

lauantai 11. lokakuuta 2014

"Leioffia" ja ajokortteja

  Aikaisemmin muistelin , että työt jatkuivat Abitibilla vielä kesällä, mutta vanhoja veropapereita selatessani huomasinkin, että miehet olivat joutuneet työttömiksi joskus keväällä. Sen jälkeen olivat töissä Jim Gibson nimisellä urakoitsijalla Atikogassa. Työ oli jotakin tie- tai sähkölinjan raivausta moottorisahalla. Raimo muistelee että kyllä se vähän ihmetytti, linja raivattiin metsään, eikä kaadettuja puita kukaan myynyt saatikka ottanut talteen. Tämä Gibson oli sanonut , tehkää puille mitä haluatte, kunhan linja tulee tehtyä, se on päätarkoitus. Ei ollut löytynyt muuta keinoa kuin sytyttää isot roviot ja polttaa puut. Kun roviot oli saatu alulle, oli tuorekin puu palanut hyvin, yötä päivää.

  Olivat siellä viikot pitkän matkan takia, majoittuivat motellissa ja tulivat viikonlopuksi kotiin. Matkat ajettiin vuoroin Raimon ja vuoroin Unton autolla. Kerran miehet olivat joutuneet poliisin ratsiaan, sillä kerralla Raimo oli ollut ajovuorossa. Poliisi oli kysynyt ajokorttia ja Raimo oli näyttänyt opettelukorttiaan. Varsinaista ajokorttia ei ollut vielä. Siellä oli ( siihen aikaan, liekö vieläkin ) lupa ajaa opettelukortilla jos kortin omistava henkilö oli vieressä. Untolla oli Suomen ajokortti. Poliisi oli puistellut päätään ja selittänyt paljon, mutta kielitaito ei ollut riittänyt asian ymmärtämiseen. Sen he olivat kuitenkin ymmärtäneet, että poliisiaseman päällikkö on suomalaista syntyperää, tulkaa hänen puheilleen. Asemalla päällikkö oli kertonut, " kyllä se on pojat niin, että teillä ei ole kummallakaan ajokorttia", sillä Suomen ajokortti ei ole pätevä täällä. Oli tullut ajokielto.

  Miehet olivat menneet autolle ja ihmetelleet, mitä nyt. Eihän siihen ollut löytynyt muuta keinoa,kuin jatkaa matkaa, eikä kukaan tullut kieltämään.Työmaa oli hyvä ja ei sitä voinut jättää, joten he ajoivat vielä viikkojen ajan tämän poliisiaseman ohi, kortittomat miehet. Ajokortit hankittiin vasta sitten kun työmaa loppui.

  Minä myös olin hankkinut opettelukortin heti maahan tultuamme, mutta opetteluharjoitus oli vähän niin ja näin. Aluksi ajateltiin, että Raimo opettaa minut sitten kun saa itse kortin, mutta eihän siitä tullut mitään. Ihan ensimmäisellä kerralla tuli ongelmia. Lähdettiin Koirasten talon kohdalta ja ajettiin ylös High streettiä kohti ja siinä vasemmalle ja sitten heti Hillcrest Parkkiin. Mutta oivoi, minä taitamaton otin käänteen niin tarkasti, että auton rengas hipaisi risteyksen koroketta. Me huolestuneina ketsomaan miten siinä kävi. Kuului selvä sihinä. Raimo kiireesti rattiin ja käännös Koirasille päin. Rengas ei ennättänyt tyhjetä.  Kyllä minä sain vähän kuulla "kalliita sanoja" jopa siinä määrin, että sanoin lopettavani ajo-opinnot siihen paikkaan. Väitin kivenkovaa, että kyllä näin voi käydä kenelle vain, mutta Raimo vänkäs vastaan, että ei kenellekään muulle kuin sinulle. Ja minä vielä, että eihän tässä käynyt kuinkaan kun matkaakin oli vain parisataa metriä. VOI HYVÄ ISÄ!! No Raimo vei renkaan korjattavaksi ja asia tuli kuntoon ja unohtui.

  Hän ei kuitenkaan antanut noin vai periksi, ettäkö minä en voisi oppia ajamaan. Kysyi yhtä tuttavaa, Arvi Kumpulaa opettamaan minua. Siinä ei käynyt paljon sen paremmin kuin Raimonkaan kanssa. Arvi oli ollut jo vuosikymmeniä Canadassa ja käytti, tottakai, "fingelskan" sanoja tähän malliin, "laita kiiri päälle, paina latsia" ja vaikka mitä. Eihän minulla ollut aavistustakaan mitä ne olivat. Sen jälkeen korttihaaveet haudattiin hiljaisuudessa. Kuitenkin opin ajamaa jossakin välissä, että tarpeentullen pystyin olemaan kuskina. Ihan varsinaisen ajokortin suoritin vasta Suomessa ja ihan kunnialla. Paljon olen ajanut täällä ja ajan edelleen.



Kesä 1968

  Kesästä 1968 on jokin verran muistoja, joskin aika on kummasti sekoittanut asioiden järjetystä. Joskus on muistavinaan jotakin, mikä tapahtui silloin, mutta kohta huomaakin erehtyneensä.

  Elämänmeno ikäänkuin vakiintui Koirasille muuttomme jälkeen. Minä menin töihin, Raimo kulki metsätöissä kämpillä ja Riitalle löytyi hyvä hoitopaikka Hirvisillä. Helmi oli tosi kiva hoitotäti ja asui likellä. Me asuttiin Hillcrest Parkin tuntumassa ja Hirviset Crown streetillä, sinne oli oikopolku Hillcres Parkin vieritse. Riitta kipaisi sinne ihan itsekseen heti, kun oppi reitin.

 
Tässä on pari kuvaa, mitkä on otettu Koirasten takapihalla.
Kukista päätellen on alkukesä,
lisäksi huomaan, että Riitalla on vielä Suomesta tuodut vaatteet,
eivät ole vielä käyneet pieniksi.

 
Minulla on uusi mekko,
muistan miten ompelin sen käsin,
kun vielä ei oltu ostettu ompelukonetta.
Niin - ja vasta otettu permanentti.
Ikäni muistan, että en tykännyt, kun tukka oli kippuralla.
Nyt kyllä ajattelen, että eihän tuossa mitään vikaa,
hyvin se nuorelle käy.
 
 
  Olimme löytäneet monia uusia tuttavaperheitä. Eräs perhe joista jo mainitsinkin aiemmin, olivat  Kormanot. He olivat sahayrittäjiä Suomesta. Heillä oli ollut suunnitelma perustaa sahalaitos Port Arthuriin, mutta he luopuivat ajatuksesta ja muuttivat takaisin Suomeen. Loput meistä jatkettiin sinnikkäästi totuttelemista "uuteen maahan", niinkuin siellä sanottiin. Ja mikä oli totutellessa, kun oli löydetty työtä, sehän se oli tärkeintä.
 
  Jollakin tavalla, kaiken aikaa oli minulle aivan uusi kokemus elää työn sääntelemän aikataulun mukaan. Vapaapäivät Raimon kanssa eivät osuneet samaan aikaan, mutta totuttava oli. Miehet olivat kämpällä ja me naiset elimme oman rytmimme mukaan. Sirkan kanssa soittelimme päivittäin ja kun vapaapäivä koitti, minä kävelin Riitan kanssa kylään hänelle. Toisinaan Sirkka ja lapset tulivat meille. Yksi tapaus näistä vierailuista on jäänyt iäksi mieleeni. - Sirkka tuli kylään ja lähdimme kaupungille. Oli kaunis kesäinen päivä, kaupugissa istutukset ja kukat olivat loistossaan. Oli niin kaunista, että se piti pukea sanoiksi. Sanoin , "nyt on kyllä niin ihana päivä, että sitten, kun olen muuttanut takaisin Suomeen muistan tämän aina ja ehkä ikävöinkin." -  Siis siinä vaiheessa oli jo tullut se ajatus, että muutamme joskus takaisin.
 
  Uusi ja mukava asia tapahtui - Noposet tulivat Suomesta. Se oli piristys sille kesälle. Meillekin tuli uutta ohjelmaa, kun olimme mukana heidän alkuajan tapahtumissaan. Heille löytyi koti melko pian, ostivat talon Machar avenuelta. Ja työtä tottakai. Muistelen että "Leko meni rakennuksille ja Vieno aivan aluksi löysi siivoustyötä. Nuorimmat pojat olivat vielä koulussa, mutta pojat vanhimmasta päästä varmaankin hakeutuivat jo töihin. Ja näin heidänkin perheensä oli kiinni uudessa elämässä.
 
 

torstai 9. lokakuuta 2014

Pieni muutos

Muutin järjestystä oikealla olevassa sivupalkissa. Nostin tekstiluettelon ( blogiarkisto ) ylhäälle. Jos joku haluaa selata blogia, aikaisemmat tekstit löytyvät näin helposti.

Äsken aloin selata kirjoituksiani,  tarkistaakseni mitä olen kirjoittanut aikaisemmin, mutta ihmeekseni huomasin olevan melko vaikeaa löytää haluamaani tekstiä. Siispä tämä muutos taisi olla paikallaan. Klikkaa otsikon nimeä, vuosilukua , tai mitä nyt haluat ja löydät etsimäsi. "Siirtolaisena Canadassa alkaa kohdasta Helmikuu 2014.

Aina oppii jotakin uutta!!

perjantai 3. lokakuuta 2014

Josko alkaisin taas

 Kaunis kesä meni
mielessä haikeus
se ainainen näin syksyllä.
 Toki toivotan syksyn tervetulleeksi
minähän rakastan sitä-
Suorastaan hullaannun,
sinähän olitkin näin kaunis loistavine väreinesi.

Joudun lainaamaan jonkun toisen sanoja
tulkitsemaan syksyä
jotenkin näin.
"Ei syksy ole tuskaa 
eikä kuolemaa.
Pitkän kesän jälkeen 
luonto levon saa.
Järvi menee jäähän
luonto hiljenee.
Luontoäiti vetää lumipeiton korvilleen."

Syksytyöt kohta tehty
varisseet lehdet haravoitu, verhot vaihdettu,
 tarkistettu likakaivot ja viemärit.
Tässähän voi jo alkaa
penkomaan muistojen lipasta.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Hauska huomio


  Kaikki on suhteellista. - Viime päivinä on ollut lehdissä juttua Amerikan autojen näyttelystä Helsingissä. - 1970-luvulla Suomessa oli iso juttu, kun Spede, Pertti Pasanen, omisti Mustangin. Tämä samainen Mustang on nyt näyttelyssä ja edelleenkin huomiota herättävä.

  Niin siitä suhteellisuudesta, meidän vuokraisäntäparilla on poika , en kylläkään muista hänen nimeään, - muistaako joku- . Hän omisti keltaisen Mustangin . Minusta tuntuu, että se oli tämän näköinen. Olenko oikeilla jäljillä?

  Jotenkin , silloin aikoinaan , minua hymyilytti se suuri tohina siitä Speden omistamasta Mustangista .

torstai 3. huhtikuuta 2014

Valokuvia vuodelta 1967

                               Kuva Veijo Mäki

 Kuvan henkilöt
 
Vasemmalta - Tuntematon, vuokraemäntämme Irja Koiranen, Luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Hautala vaimoineen, tuntematon ja vuokraisäntämme Simo Koiranen.

Kuva Veijo Mäki

 
 
Paavon päivät Secord streetin pappilassa
Henkilöt, takana, Veijo Mäki, Paavo Hautala, Esko Pesonen, Rainer Partanen, Esko Talvensaari
Edessä, Marjaana Jämsä (Martikainen), Anna-Maija Soininen, Aino Hautala, Maija Pinola (Hakkola) ja Liisa Laakko.
 

                                                              
 

 

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Koitti ensimmäinen kevät

  Keväiset päivät olivat ihania, mutta jotakin tuntui puuttuvan, kaipasimme laululintuja. Ainoat olivat varpuset kadun varressa olevan puun juurella, mutta nekin kelpasivat. Tirskuttelivat niin kotoisesti auringon paisteessa. Suomessahan on linnuilla keväisin valtavat laulajaiset, valitaan reviirit pesintäkautta varten.

  Kielikouluni loppui ja sain oikein todistuksenkin ja se on ollut tallessa näihin päiviin asti ( kuinkas muuten, kun olen säilyttänyt yhtä jos toistakin), mutta nyt sitä ei näy misään. Hmm.. ihme ja kumma. Mieleen tulee monenlaisia pieniä tapahtumia. Silloin varmaankin olin töissä Ellenillä muutamana päivänä. Aloin pian etsiä vakituisempaa työtä ja sainkin sellaisen General Hospital'issa keittiöllä. Noihin aikoihin tuli eteen myös muutto, sillä asuntohan oli alun alkaenkin ollut väliaikainen. Silvastit ostivat oman talon John streetiltä ja meille löytyi asunto Dufferin Streetiltä, Irja ja Simo Koirasen alakerrassa. Asunto oli huone ja keittiö, ihan riittävän iso kolmen hengen perheelle. Talo oli uusi ja katu ja koko seutu tosi viehättävä. Noin viidenkymmenen metrin päässä oli Hillcrest Park kauniine kukkaistutuksineen. Siellä kävimme usein kävelemässä ja ihailemassa kukkia ja alla olevaa kaupunkia . Kumpaisenkaan perheen muutosta ei ole jäänyt minkäänlaista muistikuvaa. Sen muistan että muutto tapahtui Toukokuulla. Ja heti muuton jälkeen menin töihin sairaalaan.

  Kovin oli jännittävää mennä töihin "kieliseen" ympäristöön. Olinhan kyllä käynyt sen kielikoulun, mutta en vielä ymmärtänyt kovinkaan paljon. Heti alkajaisiksi esimies ( nainen) vei minut ison taulun luo, missä oli tekstinä mitä kunkin työntekijän työnkuvaan kuului. Hän kehotti minua lukemaan määrätyltä kohdalta, mitä minun työni oli. Minähän luin ääneen koko litanian ja hän sanoi, että siinä se nyt oli kokonaisuudessaan. Minä puolestani, että ei kyllä ole mitään aavistusta, mitä minun pitää tehdä. Hän taasen , että kuinka niin, sinähän luit. Minä - että en ymmärtänyt lukemaani, olen vain oppinut jotenkin ulkomuistista miten sanat äännetään ja se onnistuu. Häntä hymyilytti, mikä oli harvinaista,sen tulin myöhemmin huomaamaan. Hän oli aika kolkko "naisen puoli", eikä hymyillyt kovinkaan usein. No sain sen opetuksen sitten suullisesti ja entisen työntekijän mukana ollessani muutaman päivän. Kaikista kamalinta oli alkuun olla liukuhihnalla jakamassa ruoka-annoksia. - Työ keittiöllä oli aika rankkaa, sillä kesä oli kuuma, päivällä kovat helteet mikä laukesi öisin kovina ukkosen ilmoina. Työmatkat kuljin bussilla, mutta viikonloppuisin Raimo vei ja haki minut omalla autolla. Tuli eteen uusi asia, minulla oli kaksivuorotyö ja koko kesänä sattui ainoastaan kaksi sunnuntaivapaata. Se oli uutta ja hiukan harmittavaa, sillä ei voitu mennä mihinkään, vaikka oli oma auto. Koskaan aikaisemmin en ollut ollut tällaisessa työssä. Toki ne kaksi vapaata viikonloppua sitten oltiin yhdessä. Elias ja Mary Kumpula veivät meidät molemmat perheet kesämökilleen. Oli se ihanaa, pulikoitiin järvessä hellettä paossa. Ja se järvessä pulikointikin oli uutta, sillä entisillä seuduilla Suomessa ei ollut vesistöjä lähimaillakaan.


  Tässä Raimo Koirasten talon takapihalla. Kuva lähetettiin Raimon vanhemmille ja heiltä tuli vastaus kirjeessä, että "Raimo on lihonut". Tosi, sillä nopeasti hyvät ruuat metsäkämpillä alkoivat tehota, vaikka työ olikin kovaa.



Raimo ja Riitta Koirasten talon etuportailla.


Sama talo 42 vuotta myöhemmin.
 

Kuva on otettu Hillcrest Parkilla ja takana näkyy taloja High streetin varrella. Tein ihmeellisen huomion. Aina ei näköjään kiinnitä huomiota samoihin asioihin. Kun kävin muuan vuosi sitten Thunder Bay'ssa harmittelin, kun milestäni viime vuosina oli talorivistöön ilmestynyt arkkitehtuuriltaan täysin sopimaton talo, nykyaikainen. Nyt huomaan, että sehän on ollut siinä jo 1968. Tuo matala talo auton takaosan yläpuolella. Kumma, etten huomannut sitä silloin.


                                               Tässä Riitta on Koirasten talon takapihalla.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Kauniita päiviä

  Taukoa kirjoittamisessa.
 Päivät ovat aivan liian kauniita käyttää koneella istumiseen.
Lumen rippeet sulamassa.
Tikka päräyttelee soitimella,
kuuleeko kumppani,
tule pesäpuuhiin.
Joutsenet joikavat suolla, kevättä ilmassa.
Riemua rinnassa.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Musiikki ja televisio

   Oli varmaan vielä syksyä, kun löysin muistaakseni Bay streetiltä, Laurin kaupasta käytetyn pienen matkaradion. Se oli viininpunaisessa nahkakotelossa ja tosi sievä, patterilla toimiva radio. Kannoin aarteeni kotiin St James streetille, laitoin patterin sisälle, avasin sen ja aloin etsiä asemia. Heti löytyi country musiikin kanava ja voihan, mikä jysäys, rupesi kuulumaan "Louisiana man" jonkun naisartistin esittämänä. En osaa selittää, mutta koin kyllä sellaisen ihastuksen, että kerrasta ihastuin country musiikkiin. Olin toki aina pitänyt siitä, mutta ei se koskaan ollut suorastaan lyönyt minua "kanveesiin". Se oli siinä, kerrasta poikki, that's it, eikä ole hellittänyt sen koommin. Tämä kappale kuului hyvin usein, mutta en vieläkään tiedä kuka esittäjä oli. Olen etsinyt sitä netistä loputtomiin, mutta en ole löytänyt juuri sitä. Tunnistaisin sen kyllä, koska siinä oli oma "letkeä" poljentonsa.

  Kerran kävelimme Raimon kanssa Red river road;in alkupäässä, likellä Cumberland streetiä. Siellä oli musiikkikaupan ikkunassa esillä country levyjä, jokin tupla albumi tarjouksessa. Sanoin Raimolle, että minun tekisi mieli tuota. Raimo sanoi, että mennään ja ostetaan se. Täysosuma minulle! Vieläkin, yli neljänkymmenen viiden vuoden kuluttua pidän siitä.



 

    Ninety miles an hour,  Hank Snow, yes! Mikähän lie miehen äänessä, että se syöpyi mieleeni iäksi. Varmaankin kummallisin ääntäminen mitä löytyy. - Etsin netistä, mitä kerrotaan Hank Snow'sta, kappas, hän on Canadalainen, syntynyt Nova Skotiassa. Sitä en tiennytkään. Mies pieni, muttä ei ääni. Kyllä tuota levyä on kuunneltu, totta tosiaan, mutta se on vielä hyvässä kunnossa, hellien käsitelty.

  Mielimusiikista tuli mieleeni ajatus, että oma mielimusiikki ei välttämättä kiinnosta , saatikka "lyö kanveesiin" jotakin toista. Saattaa olla, että se herättää ainoastaan kummastusta jossakin toisessa henkilössä. Ehkäpä se liittyykin johonkin elämäntilanteeseen ja riippuu tilanteesta, muodostuuko siitä myönteinen, vai kielteinen mielikuva. Noihin aikoihin muistan olleeni hyvin onnellinen, uusi elämä, uudet mahdollisuudet. Ja siksi toisekseen, ilmapiiri oli kevyempi siellä. Johtuikohan se siitä, kun siellä ei ollut kaamosta, taisin jo mainitakin tästä. Nyt täytyy kohta olla tarkkana, ettei käy niinkuin Päätalolle, että kirjoitan asiat moneen kertaan. Minun tapauksessani sen jo ymmärtää, kun olen paljon vanhmpi, kuin päätalo kirjoittaessaan. - Tuosta ilmapiiristä tytär Riitta ilmaisi asian varsin selkeästi.- Suomeen paluun jälkeen, ehkä noin kuusi vuotta myöhemmin hän kävi siellä lomalla. Palattuaan, heti kun näki minut, hän sanoi: " haluan heti takaisin, siellä on taivaskin korkeammalla.
 
 
 
  Muitakin aarteita on tallella, mutta yhden mieluisimmista, James Lastin Hammond a Gogo annoin lainaan yhdelle tuttavalle ja hän unohti palauttaa sen. En kuitenkaan ole vielä menettänyt toivoani sen takaisin saamisesta. Tämä tuttava kuoli vuosi tai pari sitten, mutta ehkä levy on ollut hänen jäämistössään. Täytyypä kysyä.
 
  Televisio ohjelmista muistan Beverly Hilbillies, Tommy Hunter-, Fred Skelton Show ym.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Juttuja



  Kevät teki tuloaan, kaiken aikaa saimme uusia tuttavia, useimmat olivat miesten työkavereita. Tutustuttiin heidän puolisoihinsa ja koko perheisiinsä. Yhdet tuttavat olivat Antti ja hänen vaimonsa Kati, (muistaakseni).Sukunimi on unohtunut. He ostivat talon jostakin noilta seuduilta mitä tuo yllä oleva kuva esittää. Talo oli vanhaa arkkitehtuuria, kaksikerroksinen punatiilitalo. Hyvin erikoinen, hienostunut ja arvokas. Mieleeni jäivät olohuoneen koristeikkunat lasimaalauksineen, vai olivatko ne mosaiikkia. Unto ja Raimo olivat apuna muutossa. Muistan miten Raimo kertoi, että piano oli raskas siirrettävä, kun he monista miehin hilasivat sitä taloon. Mutta Antti soitti heille sitten vaivan palkaksi jotakin kaunista. Kävimme myöhemmin heillä kylässä, Raimo, Riitta ja minä. Tapasimme silloin tällöin. Heidän tyttärensä oli muutaman kerran minulla hoidossa. Tämä tapahtui silloin, kun olimme muuttaneet Dufferin streetille Koirasten alakerrokseen. Alla on kuva, minkä takana lukee, Raimo ja Antti Kakabeka fals 1968.

 
 
Monia muitakin tuttavia löytyi, kaksi perhettä Hirvasojia, Sirkka ja Teuvo, sekä Riitta ja Matti Haapavedeltä ja Nivalasta, perukkalaisia, sanottiin siellä. Jos kuultiin, että oli perheitä oman pitäjän läseuduilta, etsittiin heidät. Tuntuivat kaikki suorastaan lähisukulaisilta. Hirviset, Helmi ja Pentti myös.
 
  Ellen Reinikka, Ellen's Lady's Wear;in omistaja tuli myös tutuksi, totta kai , hänhän oli hyvin keskeinen henkilö Bay streetillä. Hyvin usein asioimme hänen liikkeessään. Minä olin muutamia kertoja työssäkin hänen liikkeessään, tuurasin Pinolan Maijaa. Sain Elleniltä työpalkaksi jakkupuvun, mikä minulla on ylläni alla olevassa kuvassa. Tuo puku ja korut ovat edelleenkin minulla tallessa. Kaija Koskisen mainitsin jo aiemmin. ( missä lienet) Kävin hänen kanssaan pikakuvaamossa jossakin Cumberland streetillä. Mielialoja kuvatakseni, on mainittava sen ajan tavoista sen verran, että maalla koti Suomessa oli melko rajoitettua, mitä oli soveliasta tehdä. Minusta tuntui, että olisiko se ollenkaan soveliasta mennä valokuvaan ja poseerata siinä. Sanonpahan vaan, että hyvänen aika, millaisia luuloja. Tässä minun ujo poseeraukseni, kun taas Kaija, joka oli kaupunkilaistyttö, uskalsi upeasti, kaunis tyttö kun oli.
 
 

 
 
  Kuten olette jo varmaan huomanneet, saatan lisäillä näihin juttuihin jäljestä päin jotakin, varmaan tähänkin. Laitan tämän jo luettavaksi.
 

torstai 13. maaliskuuta 2014

Talvi

  Näin elämä asettui uomiinsa pikkuhiljaa, minä kävin englanninkurssia iltakouluna. Riitta oli kotona illat Sirkan "joukon jatkona". Lapset oppivat kieltä hyvin nopeasti. Siitä esimerkkinä muistelen usein tapausta, jolloin lapset jo ennen joulua osasivat kinata karkeista toisten lasten kanssa. Toinenkin " kändeihin" liittyvä asia muistui mieleeni, nimittäin meillä ei ihan alkuun ollut käsitystä, mikä oli sopiva raha karkin ostoon, kunnes "corner storen misis" ystävällisesti kertoi mikä oli sopiva summa. Noilta ensimmäisiltä kuukausilta muistuu mieleeni, kun lapset löysivät talon kellarista kaikkea tavaraa, mm. kainalosauvat. Ne oli niin mieluiset leikkikalut, että taidettiin joutua antamaan vuoroja, että jokainen sai kävellä niillä.

  Meillä kumpaisellakaan perheellä ei ollut pesukonetta ja lasten kanssa tulee paljon pyykkiä. Aluksi kävimme muutaman kerran Siiri ja Arvi Kumpulan luona pyykkäämässä. Pyykit lastenvaunuihin , pienin lapsista Ari Tapani pyykkien päälle istumaan.  Matkasimme kävellen, isommat lapset myös, River streettiä pitkin Madeline streetille. Löytyi onneksi kolikkopesula aivan lähietäisyydeltä ja pulma tuli ratkaistua.

  Lähietäisyydellä oli myös yleinen sauna, siisti pieni laitos, siellä kävimme lauantaisin kylpemässä. Viikon kohokohta, eihän suomalainen pärjää ilman saunaa.

  Kävin kielikoulua Hammarcjold High Scool'issa, matkat kuljin bussilla. Meitä oli siellä kymmentä eri kansallisuutta, suomalaisia muutamia. Heistä muistan Kauko Kormano, Kaija Koskinen, joku Leo Oulaisista  ( en muista tarkalleen ), minä ja saattoipa olla joku muukin. Aivan erikoisin ja eksoottisin oli Shushu Taiwanista. Kotimaassaan ammatiltaan opettaja. Muistan miettineeni, millaisen työn hän löytää Canadasta.

  On merkillistä, miten sitä oppii vierasta kieltä vähitellen. Ensimmäiset pari kuukautta meni, että en paljon ymmätänyt mitä opettaja puhui, kunnes kerran yhtä-äkkiä tajusin ymmärtäväni hänen puheensa. Minähän olin riemuuni revetä. Sen jälkeen oli kuin olisi oppimisprosessi "napsautettu" päälle, kieli rupesi sujumaan. Opeteltiin lukemista ja puhumista lukemalla tekstiä nauhalle. Muistan yrittäneeni niin hartaasti, että kieli aivan kipeytyi jäykäksi. Sitten huomasin, että ei pidä lausua sanoja "vängällä", vaan antaa tulla rennosti, ihan niinkuin lapsena mielikuvitus englantia puessamme. -  Talvi oli aika lyhyt ja mukava. Syksyllä olin ostanut valkeat saappaat ja karvahatun, mutta ne joutivat komeroon jo helmikuulla. Lumi suli kaduilta ja muistan, miten menin kouluun pikkukengissä. Kirjoitin kotiin että täällä tulee kesä ja aurinko paistaa. Oli ihanaa, kun ei ollut tätä kaamosta, mikä masentaa meidät pohjoisen asukkaat. Kirkkaita päiviä pakkasellakin.

Sinä talvena Canadassa alkoi olla työttömyyttä, mm. General Motors lomautti työntekijöitä. Sen muistan siitä, kun kielikouluun tuli tuli uusia henkilöitä. Jostakin kumman syystä jäi mieleeni mies Kreikasta nimeltään Theodor Theodorakis, tai Theodoropoulus. Nimi oli pitkä ja kummallinen, jäi kai siksi mieleeni. Kumma, miten mieleen jää kaikkea pientä. Yksi opettajista oli Mr Pretlak, venäläistä syntyperää. Toinen oli ikäiseni nainen kotoisin Islannista ( tai Irlannista ). Hänellä oli auto, Rabant ja hän kertoi matkustaneensa sillä pitkin Amerikkaa. Suomalaiset miehet ihmettelivät, miten sinä sillä uskalsit matkailla niin paljon, kun Rabant ei ole auto eikä mikään:O)

   Tammikuulla talossa oli iloinen tapahtuma, Sirkalle ja Untolle syntyi kaunis tyttövauva, Margit Ingrid. hauska juttu oli, kun vauvaa odotettiin syntyväksi hiukan aikaisemmin, mutta minä sanoin Sirkalle, odota Tammikuun yhdeksänteen, kun silloin on minun syntymäpäiväni, ja niin tapahtui.

  Ensimmäinen pääsiäinen jäi mieleeni ikiajoiksi. Oli kaunis keväinen päivä, läksimme Raimo, Riitta ja minä autoajelulle. Ajoimme Oliver road'ia maaseudulle päin, kauas. Palatessa tulimme High street'iä pitkin, alla oleva vanha kaupunki siinteli auringon paisteessa tosi viehättävän näköisenä. Voisinpa sanoa, että se oli yksi elämäni huikeimmista tunnelmista. En millään voinut ymmärtää, miten meitä oli kohdannut sellainen onni että olimme päässeet sinne .

  Nämä ovat minun henkilökohtaisia tuntemuksiani. Joku ei ymmärrä.- Olisiko se ollut sitä, että ensi kerran oli kuin olisi ollut tulevaisuus ja mahdollisuudet edessä päin . Ei huolen häivää.- Päätään pyöritellen täytyy ihmetellä, miten samaan aikaan mielessä kuitenkin oli aavistus, että emme jää sinne.

 
Tässä eksootisen Chuchun
Yhtä eksoottinen nimikirjoitus.
 
 

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Lisää vanhaa arkkitehtuuria



McVicar Manor 146 N Court street Thunder Bay. Nykyisin pieni hotelli, alunperin jonkun paikallisen paronin yksityinen koti . Nyt hotellia pitää joku eläkkeellä oleva opettajapariskunta. Palautesivuilla asiakkaat suorastaan ylistävät paikkaa. Rakennettu 1906, rakennuttaja Louis Welsh.

  Tämä "manor" on niin mielenkiintoisen näköinen, että taitaa olla "pakko" käydä vielä kerran lomalla Thunder Bay:ssa ja yöpyä tässä talossa - " makso mitä makso". Pohdin jo, otanko sen huoneen, missä on näköala Superior lakelle, vai sen mihin kuuluu McVicar kreekin solina, vaiko sen, missä on terassi. Haavaita,  suunnitelmia. Aina pitää olla jotakin, mitä odottaa. Eikö vain?

Kuva Veijo Mäki, tiedot netistä.

  Olen harhautunut nyt kauas varsinaisesta aiheestani, mutta kun löysin Thunder Bay:n sivut historiallisista rakennuksista, en voi lopettaa niiden tutkimista noin vain, sillä olen vuosikymmenet ollut kiinnostunut kaupaungin historiasta ja nyt tänä internet kautena se on meidän kaikkien ulottuvilla vihdoinkin, että katsotaan, miten jatkan.

  Laitan tähän säätiedotuksen tältä päivältä, etenkin teille ystävät siellä "rapakon" takana. Historiallinen on tämä talvi ollut täällä koti Suomessa, ei juuri ollenkaan talvea tähän mennessä. Lämpätila tänään 8,5 Celsiusta. Keväinen kova tuuli, maton pesu aika. Talvi vaatteet aivan liian kuumat ulkosalla. Suuri ihmettely täällä. Säätiedotus kuitenkin lupaa pakkasia ja lunta lähiaikoina. Olisihan se jo ennekuulumatonta, jos ei olisi talvea ollenkaan.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Vanhaa arkkitehtuuria


Tietoa Veijo Mäeltä, Thunder Bay.
  "Talo on kuningatar Victorian aikaista arkkitehtuuria. Hyvin yleinen osa niissä on tuo näköalatorni (turret). Sen alkuperäinen tarkoitus on sama kuin window's wakin, eli siellä rannalle jääneet merimiesten, kalastajien, tai muuten kateissa olevien miesten vaimot katselivat merelle odottaen - usein turhaankin - aviopuolisoaan. Näitä yli sata vuotta vanhoja rakennuksia on hyvin vähän Thunder Bayssa."

  Näin se historia avautuu. Kuvittelin että nuo tornit olivat näköalatorneja tai eräänlaisia parvekkeita.- Todellakin, niillä on ollut tällainen tarkoitus . Ilmankos niitä oli siellä Court streetin varrella, sieltähän on näköala Superior lakelle.


perjantai 7. maaliskuuta 2014

Kirje isälle




  Kirje on päivätty, Nov. 24.-67, näyttää olevat kolmas järjestyksessä. Tavanomaisten alkutervehdysten jälkeen kerron, "Minä olen nykyään "koululainen". Käyn kielikoulua joka päivä 6,5 tuntia. Se on tiukka koulu, mutta ei kai sitä helpolla opikaan. Ja kyllä siellä on jo vähän kuusalle päässyt, että jo voi toisten kanssa keskustella pikkuisen."- Tässä huomaa, että olen yrittänyt "sopeutua", päiväys on kirjattu niinkuin siellä ja tekstissä on yksi "fingelskan" sana, "kuusalla".

  "Talvi tänne näyttää rupeavan tulemaan, kun satoi toissapäivänä lunta eikä se ole sulanut ainakaan vielä. On kai täällä tapahtunut jos jonkinlaista, että ei tiedä mistä alkas. Miehet on olleet viikot kämpillä. Saa nähdä tuleeko sitä tännekin työttömyyttä, kun on ollut huhuja, että tuokin yhtiö panee kaikki savotat seisomaan. Sillon ne olis taas meikäläisellä hampaat naulassa. Tympäisisi se kun niin mukavalta rupesi näyttämään. Raimon viimeinen kahden viikon tili oli 422 dol. seutuvilla. Niin jos jatkus niin ei olisi hätäpäivää. Saa sitten nähdä.- On täällä ollut muutaman kerran vähän ikäväkin.... On täällä erilaista tuon joulunkin kanssa kun alkoivat jo alusta kuun koristella liikkeitä ja katuja. Ja kyllä se on moni muukin asia täällä että ihan huvittaa. Kyllä ne ei ihmiset täällä usko Suomesta mitään, luulevat että siellä ei ole mitään, kun minä selitin millainen navetta meillä oli Miilurannalla niin eivät uskoneet..."

...."Me asutaan täällä vanhemmalla osalla kaupunkia, mutta on ajeltu paljon tuolla uudella osalla. Siellä on sieviä taloja, ja ne on hinnoissa ainakin yhtä kallita, ellei kalliimpia kuin Suomessa. Että kyllä kai tässä maassa ei ole muuta eroa Suomeen nähden kun että palkat on paremmat tavallisella työntekijällä. Ja riippuu menestys siitä miten osataan rahaa käyttää. Täällä on naistenkin palkat määrätty, että alle 1,25 dollaria tunnilta ei saa olla. Se on esim. myyjillä 10 dollaria päivä, 250 dollaria kuukausi. Jos laskee Suomen rahaksi niin se on aika hyvin...."

  Siinä olisi nyt sitten tietoa, mutta ei ole mihin verrata. Suomen palkkatasoa en muista, mutta päättelen , että se on ollut alhaisempi.

  Tulee mieleeni eräs toinen juttu siitä miten ihmiset eivät uskoneet, että Suomessa olisi mitään. Jossakin, jolloinkin, juteltiin näistä maidemme eroista. Naiset kertoivat mitä kaikkea heillä on mitä Suommessa ei ole. Kertoivat mm. teflon pannusta. Minä siihen, että onhan niitä Suomessa, minullakin oli ja se jäi sinne kaappiin. Joku siihen sanoi tuohtuneena, että eipä tuolla ollut silloin kun minä kävin siellä. Enhän minä voinut periksi antaa, joten sanoin , että niitä ei sitten ole ollut siellä missä sinä kävit. - Olipa vähällä etteikö tullut riita, ainakin jäi luulo, että nuo uudet tulokkaat ovat outoja, mitään ei uskota.



keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Uusi auto

 
Nopeaa tahtia ovat asiat edenneet. Tässä on maksettu käsiraha autosta, Ford Custon vm. 1966 ja päiväys on 30.09.1967. Kymmenen päivää oltu maassa. Auto oli kyllä tarpeellinen, sillä miesten työmatka kämpälle oli 60 mailia. Se oli ensimmäinen auto meidän perheessämme ja niin mieluinen, olihan se sellainen "caara," niinkuin ne siellä olivat, iso verrattuna eurooppalaisiin autoihin.
  


231 Saint James st



  Tähän muutettiin, talo on purettu nykyisin, mutta veikkaisin , että tuo puu on ihan sama mikä silloinkin ja myöskin naapuritalo. Meidän talomme oli malliltaan ihan samanlainen, hiukan eri värinen. - Tuon puun juurelle kokoontui joskus nuorisoa ja oudolta näytti kun jotkut suutelivat siinä antaumuksella. Tähän olisi laitettava nyt kyllä hymiö. :O)

Talo oli varsin kelvollinen ensiasunnoksi, veikkaisin että rakennettu samalla aikakaudella kuin viereinen koulu. Alakerrassa oli makuuhuone, iso olohuone , sekä keittiö-ruokasali yhdistelmä. Yläkerrassa oli kolme makuuhuonetta ja wc. Takapihalta löytyi uima-allas. Se oli valettu sementistä, mutta ei ollut enää käytössä sillä seinämät olivat lohkeilleet. Kellarikerroksessa oli öljyllä toimiva lämpökattila. Taloa oli aloitettu remontoimaan, seinämateriaalina oli käytetty vaneeria. (( nyt täytyy laittaa hiukan huumoria mukaan, nimittäin tässä kijoittaessani en millään meinannut muistaa mikä "plywood" on suomeksi, paraskin kielinero. Olenkohan minä nyt niin paneutunut tähän kirjoittamiseen että jopa ajattelen englanniksi. :O) )) Remontointi oli kuitenkin jätetty kesken ja seinät olivat maalaamattomat. Oliko siinä vaiheessa tullut eteen se asia, että kaupunki tarvitsee kiinteistön?

Niiden  kahden viikon aikana, mitkä asuimme hotellissa, olimme saaneet uusia tuttavia, Sirkan sukulaisia, Mary ( Meeri ) ja Elias Kumpulan. Elias oli eläväinen, "retee" mies. Oli menestynyt ja toi sen usein julki. Rahaa ja omaisuutta oli ja aina uusi upea auto ja sen piti olla sininen. Meeri oli ystävällinen herttainen ihminen, hiukan yli kuusikymmentä silloin. Kulki avokkaat jalassa ja oli muutenkin hyvin pukeutunut. Me Sirkan kanssa ihmeteltiin, miten täällä naiset pysyvät noin nuorina. Suomessa siihen aikaan kuusikymppinen oli jo vanhan "kirjoissa", eivätkä käyttäneet avokkaita. (No onhan sekin asia jo muuttunut, en ole vielä luopunut korkeista koroista, ei tule kuuloonkaan pitkään aikaan, uskoisin, vaikka ikää on jo pitkälti yli 70. ) Voi miten usein olimme heidän luonaan, kotona ja kesämökillä. Elias oli loputtoman avulias, hänen kanssaan ostimme mm. huonekalut. Hän tiesi mistä saa myös käytettyjä huonekaluja ja osa oli sellaisia , ainakin keittiön pöydät ja tuolit, sekä jääkaappi . Meillä naisilla oli kova touhu kodin sisustamisessa, mikä tuotti silloin tällöin pientä päänvaivaa. Verhoja ei löytynyt mistään sellaisia mitkä olisivat sopineet pieneen taaloon ja olisivat olleeet suomalaistyyliset. Löytyi kuitenkin sopivaa kangasta ja tein verhoja. Ompelukonetta ei ollut , joten oli ommeltava käsin . Matoiksi ostimme "bucleemattoja." Astioita,  lakanoita  ja peitteitä myös. Minä onneton olin typeryyttäni tuonut mukanani paljon lakanoita ja muita liinavaatteita, mutta eiväthän ne käyneet siellä. Oli ostettu duble - koon "jenkkisänky".

  Pian löytyi ruokakaupaksi kävelymatkan päässä Court streetillä SAFEWAY. Ruokaostosten tekeminen alussa oli varsin mielenkiintoista, Etsittiin, tottakai, tuttuja tuotteita, mutta pian kokeiltiin jo uuttakin . Kerran etsimme voita ja avuksi tuli joku vanhempi naishenkilö joka kertoi, että tämä on " maailman parasta voita". Hyvää oli , se todettiin, mutta Suomessa oli yhtä hyvää!

 
 
  Ostosreissut olivat mukavia, yleensä kävimme silloin , kun isommat lapset olivat koulussa, joten ei tarvinnut koko katraan kanssa kulkea. Ja oli hyvä laittaa vaunuihin Tapanin kanssa raskaimmat ostospussitkin, jos niikseen tuli.
 
   Joskus, kun ikävä vaivasi, Minä aloin keksimään jos jonkinlaista hauskaa juttua, että sain Sirkan nauramaan - niin ja itsenikin. Joskus kävi niin, että olimme nauraneet yöpaitasillamme itsemme kipeiksi koko aamupäivän, että kun lasten ruokatunti läheni, tuli kiire pukea ja laittaa syötävää. Olemme joskus Sirkan kanssa keskustelleet näistä asioista ja huomanneet, miten hyvä asia oli, kun meitä oli kaksi perhettä samassa talossa. Yhteiset ilot ja surut eivät tuntuneet niin suurilta.
 
   Uusia asioita tuli elämänmenoon, kuten HALLOWEEN. Kumpulat kertoivat kaikesta siihen liittyvästä. Aivan tärkeintä oli, kun lapset puettiin naamareihin ja muihin naamioasuihin ja me äidit läksimme heille turvaksi ja kiertelimme heidän kanssaan lähikaduilla ovelta ovelle. Karkkeja ja muuta hyvää kertyi isot pussilliset. Olipa se ihmettä kerrassaan lapsille .

  Kuvat on otettu Googlen street view näkymistä ja ovat hämäriä, mutta historiakinhan on hämärän peitossa, joten kuvat ovat ihan sopivia .



Saint James Public School, perustettu 1907. Täällä Lapset aloittivat koulun käynnin.


Koulua on laajennettu, varmaan 1970-luvulla.



tiistai 4. maaliskuuta 2014

Koti löytyi

Niin heräsimme kuulaaseen ja kylmään maanantai aamuun. Olimme "päineen"hotellissa, Sirkka minä ja lapset. Tunteet olivat monen kirjavat, jännitti, mutta samalla kiinnosti. Mietimme mistä aloittaisimme. Taisimme aivan ensimmäiseksi lähteä ostamaan lapsille lämpimämpiä vaatteita, olihan sää muuttunut yllättäen koleaksi. Onneksi tämä kolea sää ei kestänyt kuin muutamia päiviä ja syksystä tuli pitkä ja kaunis. En muista, mistä teimme ostoksemme, olisikohan se ollut Ellen's Ladys Wear.

Päivät olivat tapahtumia täynnä. Kumpulan Arvi näytti meille kaupunkia. Vanha osa kaupunkia oli tosi viehättävän näköistä puutaloaluetta. Aivan erilaisen näköisiä taloja, mihin olimme tottuneet, viehättäviä. Tavattoman paljon sellaisia taloja missä oli tornimainen uloke, eräänlainen näköala "erkkeri". Aluksi ihmettelimme olivatko nämä talot pieniä kirkkoja, vai mitä. Tokihan huomasimme hetimiten, että nämä tornit ovat näköalahuoneita.- (Kaikki ei kuitenkaan viehättänyt äkkiseltään. Tuli oltua kriittinen, mutta niin olivat monet muutkin tulijat alkuun. Muistan Noposet, hehän eivät tulleet vielä silloin, vaan vuotta myöhemmin. Kun he olivat saapuneet sitten aikanaan, kysyimme Lekolta, mitä mieltä hän on kaupungista, Leko sanavalmiina miehenä tuumasi:" niinpä oli kuin olisi tullut Petroskoihin." Hän oli sodan käynyt mies.) Näin kävi vanhalla puolella kaupunkia, useinhan uudet tulijat alkoivat siellä asumisensa. Suurin osa kaupunkia oli jo silloin uutta ja upeaa nykyaikaista rakennuskantaa .

  Nyt jälkeen päin huomaan,  että näköalat ovat olleet mitä upeimmat Superior Lakelle. Tämä vanha aluehan on rakennettu rinteeseen, maasto nousee melko korkealle ranta-alueen jälkeen.Sellaisesta asuinpaikasta maksaisi nykyisin melkoisen summan. Surukseni täytyy sanoa että suurin osa näistä taloista ainakin Court streetillä on hävinnyt, tulleet varmaan "tiensä päähän"ja tilalle on rakennettu uusia. Uskoisin että talot olivat varmaan 1900-luvun alkupuolelta, viehättäviä,olenkohan oikeassa jos sanon että englantilais tyylisiä. Luin jostakin kerran, että tämä osa kaupungista on suurin puutaloalue maailmassa ja alue mainitaan Ginesin ennätyskirjassa. Onneksi alue lähellä Hilcrest parkia on yhä entisellään, vai sanoisinko entistä ehommassa kunnossa. Rannan tuntumassa ovat vanhat hienot hotellit, kuten Prins Arthur Hotell ym..yhä paikoillaan, tosin sielläkin on paljon purettu vanhaa uuden tieltä.

  Siispä toimitimme erilaisia asioita mitä maahanmuuttajalla on edessään, kuten panimme vireille sosiaalivakuutus anomuksen ja maksoimme ensimmäisen sairausvakuutus maksun. Tämä oli tärkeää, sillä jo henkilöllä ei ole maksettua vakuutusta, hän joutuu itse kustantamaan sairauskulunsa. Systeemi on erittäin hyvä ja toimiva ja turva on saman tasoinen kuin Suomessa. Miesten sosiaalimaksut maksoi työnantaja. - Ruokakauppa löytyi Bay streetin varrelta. Söimme kerran päivässä Annan baarissa ja kahvit hotellissa, mutta välipalatarpeet ostimme kaupasta.

 Tärkeitä neuvoja tuli joka suunnasta. Minä rupesin mm. heti alkuun suunnittelemaan kielikouluun menoa. - Kävi ilmi, että oli kova asuntopula. Siiri ja Arvi Kumpula laittoivat ilmoituksen suomenkieliseen radio-ohjelmaan ja yhteydenottoja tuli jonkun verran, mutta kirjakauppias Lehtonen tuli avuksi tässäkin asiassa. Hän oli kaupunginvaltuustossa ja sai sitä kautta tietää, että St James streetillä oli tyhjillään kaupungin omistama talo, ihan koulun vieressä. Vuokrasimme talon porukalla, Silvastit muuttivat ala- ja me yläkertaan .

Näin pääsimme turvallisesti uuden elämän alkuun.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kortti siltä ajalta, kaupungin nimi oli vielä Port Arthur

Kortin kuva H. Oakman
 

 
Olen aina ollut keräilijä ja minulla on paljon kaikkea tallessa noilta ajoilta, kuitteja, vaatteita ja pikku esineitä. Tässä yksi vanhimmista kuiteista, ammattiliiton jäsenkortti.

Käytiin taloksi


   Päivä oli kaunis syksyinen päivä, tuntui kuin kaupunki ja luonto yhdessä olisivat panneet parastaan jotta olo olisi miellyttävä ja kotoinen . Mutta ei sitä huomannut siinä jännittävässä uudessa tilanteessa. Huomasin kuitenkin, että jokin kumma tunne oli ilmapiirissä, kun kävelimme Lehtosen kanssa Royaltoniin. Rakennus oli tumma, tiilinen, hiukan synkän näköinen rakennus. Varmaankin vuosisadan alun, noiden loiston päivien rakennus. Siispä sinne. Lehtonen varasi meille huoneet, esitteli meidät uudet tulokkaat omistaja "misikselle". Hän oli tumma, mielestäni italialaisen näköinen nainen, mutta myöhemmin kuulimme, että hän osasi suomea. Jossakin välissä sattui hämmentävä tapaus, kun joku lapsista sanoi yhtä-äkkiä " tulla naisella on parta."

 
Royalton nykyisin, aivan kuin aika olisi pysähtynyt.
 
  Asetuttiin "taloksi"ja aloimme odottamaan miehiä kaupungilta. He tulivatkin kahden aikaan iltapäivällä, mukanaan moottorisahat, työvaatteet, kengät ja mikä tärkeintä TYÖPAIKKA .Ostokset oli tehty Laurin kaupassa. - Jälkeen päin olen monasti ihmetellyt, että nopeasti kaikki kävi, kolmessa tunnissa .
 
 
Kuva noilta vuosilta ( kuva netistä )
 
  Sitten mentiin syömään Annan baariin, Bay streetillä. Tilattiin paistettua kalaa, annos oli suuri, soikealla lautasella ja yllättävän halpa, verrattuna Suomen vastaavaan annokseen. Tästä lähtien kaikki hinnat muutettiin mielessämme markoiksi. Kurssi oli niihin aikoihin 4 . Baari oli eri tyylinen kuin Suomessa, totta kai. Istuttiin eräänlaisessa"loosissa" kukin pöytä.
 
  Tämän jälkeen muistikuvilla ei tunnu olevan täsmällistä järjestystä, kaikki tapahtumat yhtenä mylläkkänä mielessä, sehän on selvää. 
 
  Lähtöä suunnitellessa Suomessa, olimme, totta kai ajatelleet ja viisumihakemuksiinkin laittaneet, että meillä on vastaanottajat perillä Port Arthurissa, Siiri ja Arvi Kumpula, Sirkan sukulaisia. Jossakin vaiheessa oli tullut kuitenkin mieleen, että jos ei oltaisi kenellekään vaivoiksi, vaan katsottaisiin pääsemmekö alkuun omin neuvoin. - Kun asiat olivat jo näin hyvällä mallilla, päätettiin soittaa Kumpuloille. Ja senhän arvaa, että meitä tultiin tuota pikaa katsomaan. Kysymyksiä tuli roppa kaupalla, miten te olette jo täällä ja miksi ette ilmoittaneet ym.
 
Kumpulat ottivat meidät hoiviinsa, kumpaisenkin perheen, veivät kylään kotiinsa, syöttivät ja juottivat. Siiri oli ollut kokkina kämpillä, joten ruokapöytä oli herkkuja kukkuroillaan.  Se oli yhtä sydämellistä juhlaa silloin ja myöhemminkin. He veivät meidät saunomaan entiselle farmilleen.  Ja Arvi lupasi viedä miehet sunnuntai iltana kämpälle. Kämpän nimi oli Raith, kämppä no: 154, se sijaitsi noin 60 mailin päässä kaupungista.
 
 
 

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Alku on AINA hankalaa



   Näin oli jalkauduttu taksista Bay streetille Lehtosen kirjakaupan eteen, Bay Meets-lihakaupan omistajan ystävällisellä avustuksella. Hän oli kertonut meille, että Lehtoselta saatte neuvoja kaikkeen mitä tulee eteen. Ja se oli tosi, hän neuvoi ja avusti täysin pyyteetömästi ja vapaaehtoisesti uusia siirtolaisia.

  Näin jälkikäteen vuosikymmeniä myöhemmin voin sanoa, että tunteet olivat monen kirjavat, kun tuli ensisilmäys ympärille. Olisikohan se ollut se "kultturishokki". Kun katseli ympärilleen näki isoja "Amerikanrautoja" kaduilla. Niissä ihmisiä hienoissa vaatteissa. Mutta toisaalta Bay street ja se lähiseutu oli SIIHEN AIKAAN, hieman nukkavieru, parhaat päivänsä nähnyt .

   Ei sitä ollut kuvitellut sellaiseksi - syyt olivat niin moninaiset. - Sama juttu kaikkina aikoina - uutisointi, informaatio. Tottakai kuvan luo saamansa tiedon mukaan. Ja sehän on selvää, että tiedot mitä oli saanut olivat myönteisiä, kukapa niitä huonoja uutisia olisi kertonut. Valokuvat esittivät ihmisiä pyhävaatteissa, autot upeita, talot kauniita ja erilaisia. Se tieto mitä näiden saamiseksi oli pitänyt tehdä, oli jäänyt saamatta, tieto kovasta työstä ja yrittämisestä, tieto siitä, että kaikilla ei mennyt hyvin . Ja tottakai, oma typeryys ja lapsellisuus, olisi pitänyt ymmärtää, että alusta se on alettava joka paikassa.  - Tämä yllättävä tunne onneksi kesti vain jonkun aikaa . Pianhan se todettiin, että kyllä tämä oli MAHDOLLISUUKSIEN MAA, kaikki tulee aikanaan.



Finnish book storen sisäänkäynti
ja Bay meats-myymälän kyltti siihen aikaan.
( kuvat netistä )

 
 
  Siispä Lehtosen puheille. Kaupassa meidät vastaanotti puhelias, hoikka, Kokkolasta kotoisin oleva, Suomessa lehtimiehenä toiminut mies. Osoittautui kaiken tietäväksi, todelliseksi oppaaksi.
 
  Ihan heti, kuultuaan ensi kuulumiset ja saatuaan tiedon, mitä työtä miehet hakivat, hän tiesi mitä tässä tehdään . Lehtosella oli apulainen, Suomesta tullut nuori nainen. Lehtonen sanoi, "otappas tyttö ja vie nuo miehet tuonne Abitibin toimistoon, olen kuullut, että siellä otetaan miehiä töihin."- Abitibi, oli puutavara compania, miehiä otettiin metsätöihin, companialla oli useita metsäkämppiä lähialueilla. -" Minä vien nämä naiset ja lapset tuohon lähellä olevaan hotelli Royaltoniin. Majoitutte sinne ensin. " - "Tyttöhän" vei miehet autollaan ja me äidit lapsineen lähdimme Lehtosen mukana Royaltoniin ....

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Kohti tuntematonta



  Matkustimme Silvastien kanssa junalla Oulaisista Keravalle. Siellä yövyimme Anja ja Tauno Puolakan luona. - He ovat kotoisin täältä samasta pitäjästä.- Tunnelma oli suorastaan uskomaton. Nauru raikui talossa, muistelimme kaikki mahdolliset vanhat hauskat jutut. Varmaankin matkajännitys purkautui tällä tavalla. Minua jännitti niin kovasti, että en ole koskaan muistanut noita tapahtumia tarkalleen. Ainakin kävimme Helsingissä vaihtamassa matkavaluuttaa ja minä kävin kampaajalla, elämäni ensimmäinen korkea rullakampaus, niin muotia silloin.- Me matkalaiset emme olleet varautuneet ihan kaikkeen, joten Anja kävi apteekissa ostamassa kaikkea mahdollista, kuten laastareita, asperiiniä ja muuta tarpeellista kaiken varalta.

  Koitti lähtöaamu.  Silvastin Osmo ja Puolakan Tauno veivät meidät lentokentälle, kaksi perhettä matkatavaroineen.

  Lentokentällä minulle tuli aivan uudenlainen tunne. Joskus pilaillessani olen kuvannut tätä tunnetta, "minulle tuli tunne että olen niinkuin kaikki toisetkin matkaajat, en olekaan Kyllikki Pataperältä." Tottakai, parhaimpiimme pukeutuneina ei todellakaan erotuttu muista matkustajista. Tämä huikea tunne tulee minulle aina lentokentillä. - Matka alkoi. Kone kaarteli Helsingin yläpuolella, katselimme viimeistä kertaa kotimaata.

  Ensimmäinen välilasku ennen Atlantin ylittävää lentoa oli Pariisissa. Sieltä lähtemisessä oli kuitenkin ongelmia. Kone oli rullaamassa kiitoradalle, kun laskutelineen pyörä putosi kiitotieltä ja sen ympärille kietoutui joitakin sähköjohtoja. Kone ei päässyt eteenpäin. Kohta meille ilmoitettiin, että kaikki matkustajat kuljetetaan takaisin lentokentälle. Näin tapahtui ja tuli tieto, että lento viivästyy seitsemällä tunnilla. Lentoyhtiö tarjosi matkustajille lounaan. Siihen kuului paistettua kanaa ja vihanneksia, juomana oli valkoviiniä. Ei maistunut hyvältä meidän suussamme, se maistui aivan samalle kuin lapsena oli tullut maistettua vettä kukkavaasista. -  Samassa pöydässä kanssamme oli kreikkalainen liikemies, joka kovasti halusi jutella kanssamme. Minä olin kesän aikana opetellut englantia kirjekurssin avulla, joten yritin jutella sanakirjan avulla hänen kanssaan. Selvisi, että hän oli matkalla maailmannäyttelyyn Montrealiin ja että hän oli käynyt Suomessa. Tiesi myös, että Suomen presidentti on Kekkonen.

  Luonnollista oli, että kaikki jatkolennot muuttuivat tämän viivytyksen takia. Seuraava koneen vaihto oli Lontoossa. Siitä muistan, miten meidät kuljetettiin koneeseen bussilla, missä matkustajat seisoivat. Lieköhän tämä muisto aivan oikein. - Atlantin ylittävän lennon määränpää oli Montreal. Siellä jouduimme yöpymään. Hotelli oli hieno ja meille luvattii herätys jatkolennolle. Uni ei kuitenkaan tullut ja menimme lentoterminaaliin aivan liian aikaisin. Siellä juotiin aamukahvit ja mitä lie otettu lapsille. Söin kahvin kanssa lohi kolmioleivän, mikä minusta oli taivaallisen ihanaa, Ajattelin, että kyllä tämä taitaa olla hyvä maa, kun ruokakin on näin hyvää.

  Sieltä matkattiin eteenpäin kohti Port Arthuria pienemmällä reittilennolla. - Tällä lennolla tuli tutuksi erikoispiirre Cananadassa - siellä pidetään huolta toisistamme. - Varmaan kiinnitimme huomiota koneen henkilöstössä, kaksi keilitaidotonta nuorta lapsiperhettä. - Lentoemäntä tuli kyselemään keitä olemme, minne menossa. Kerroin, että siirtolaisiksi olemme menossa ja määränpää on Port Arthur. Lentoemäntä kysyi onko kukaan meitä vastassa. Kerroin että ei ole vastaanottajaa. Hän sanoi, että koneessa on eräs lihakuppias Port Arthurista, olisiko sopivaa, että hän auttaisi. Tottakai, mielellään otettiin apu vastaan.

  Lento laskeutui kentälle kello yksitoista aamupäivällä. Olimme tulleet "uuteen maahan."

 
Olen lähettänyt Pariisista tällaisen kortin appiukon nimellä.
Kortin takana lukee, "Kone ajoi kiitoradan sivuun. Olemme myöhässä monta tuntia. Ei hätää.
Muistelen yrittäneeni kirjoittaa hiukan arvoituksellisen, jännittävän tekstin,
olimmehan maailmalla, vähän suuremmissa ympyröissä, mitä kotiperukka.
 

tiistai 25. helmikuuta 2014

Matkaan...


  Kesä kääntyi syksyn puolelle, koíttivat lähdön ajat.
Viimeisinä päivinä ennen lähtöä talo tuntui oudon tyhjältä. Sunnuntaina oli ollut huutokauppa ja talo oli tyhjentynyt tavaroista. Muistelen, että ostajat hakivat pöydät ja sängyt aivan lähtöpäivänä, että saimme nukkua omassa sängyssä viimeiseen asti. Syksy oli kaunis. Viimeisenä iltana taloon tuli väkeä hyvästille, sauna lämpesi.

Matkatavarat olivat pakattu ja koitti lähtöhetki. - Siihen aikaan oli musiikissa pinnalla Aikamiesten laulu "Iltatuulen viesti"- . Minulla pyörivät mielessäni laulun sanat :" jos iltatuuli viestin viedä vois, taa maitten merten kauaksi pois. Kaipuuni sulle kertoa tahtoisin...." - Raimo kävi hyvästillä tyhjässä navetassa....yksi lehmistä Valakko oli myyty tähän omalle kylälle, se ammui ikäväänsä - ääni kuului kotiin asti.- Riitta leikki kuistilla, lelut eivät millään tuntuneet olevan oikein, vihastui niille.. Minä kysyin, mikä on... Riitta surullisena: "miksi sitä pitää ihmisen lähteä omasta kodista".- NIIN MIKSI, minulla ei vastausta. Tossavaisen Eino oli hyvästillä, hyvästeli kädestä pitäen, katsoi silmiin ja sanoi" nämä on sitten viimeiset hyvästit, enää ei nähdä . Minä kummeksuen, miten niin? -Viimeisethän ne olivat meidän kahden osalta . Taloa ei ollut myyty ja avaimet annettiin Einon käteen.

Kyytimieheksi Oulaisiin junalle lähti Tikkasen pojista vanhin, varmaankin Pentti . Ajettiin syntymäkotini kautta Saviselässä, vietiin sinne meidän ajokoira Sami, samalla sanottiin hyvästit . Oli aika jättää kotitanhuat .


 
 

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Canadan kuume

    "Näin tultiin vuoteen 1967 . Meillä oli seitsemän lehmää ja vasikoita ja järjestyksessä jo kolmas traktori , Ford 5000 . Elettiin huhtikuun loppupuolta. Kaivosta oli loppunut vesi . Tossavaisen Anni tuli minulle avuksi vetämään kelkalla vettä kanavasta.  Päivä oli kaunis , niinkuin se voi olla huhtikuulla, lumi sulamassa , linnut aloittamassa kevätkonserttiaan. Minä nostin vettä sangolla kelkassa olevaan saaviin. Sieltä alhaalta huomasin, miltä uusi koti, navetta ja pihapiiri näyttivät. Tulin sanoneeksi Annille:- Kyllä tuo uusi koti näyttää niin ihanalta, että en lähde täältä ikinä minnekään".

  "Näköjään on totta: mitä kovemmin vannoo sitä nopeammin joutuu sanansa syömään. Parin viikon kuluttua, viimeisillä lumikeleillä, Raimo lähti hakemaan rekeä Ahmakankaalta. Matkalla hän oli tavannut Silvastin Unton. Unto oli kertonut, että Noposen Leko lähtee Kanadaan ja että eikö lähdetä mekin. Asia oli kiinostanut kovasti Raimoa ja miehet sopivat, että menemme illalla Silvasteille puhumaan asiasta enemmän. Sinä iltana päätimme lähteä." Miehet päättivät lähteä seuraavana sunnuntaina käymään Noposilla kyselläkseen mitä pitää tehdä asioiden vireille panemiseksi. Sirkalla oli sukulaisia Port Arthurissa ja hän päätti kirjoittaa tädilleen Siirille ja kysellä asioista. Sieltä tuli pian kirje ja toivotettiin tervetulleeksi, sekä paljon neuvoja.

  Monta kertaa olen pohtinut, miten tämä muuttoinnostus tuli niin äkkiä ja miten se päätös tehtiin heti. Ainakaan minä en ollut pohtinut koskaan pois muuttoa, enkä ainakaan Kanadaan asti . Niinä vuosina oli kyllä paljon muuttoa, varsinkin Ruotsiin ja jonkun verran Australiaan, mutta me emme ollet suunnitelleet mitään. Olimmehan rakentaneet omaa tilaa täydellä innolla .

Asiat etenivät nopeasti ja panimme viisumihakemukset vireille. Viisumin saamiseksi oli käytävä Helsingissä Canadan suurlähetystössä haastateltavana koko perheet. Kesällä ostimme tilan valtiolta. Siihen asti meillä oli ollut hallintasopimus. Tehtiin myös tilustie suopelloille. Kesä meni normaaleissa talon töissä.

Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Noposten lähtö viivästyy vuodella jostakin syystä. He kyllä aikoivat tulla perässä seuraavana kesänä.

Kun saimme viisumit ja muutto varmentui, tuli eteen tilan lopetus . Karja myytiin, samoin sato pelloilta pystyyn, osa koneista myytiin erikseen ja osa huutokaupassa muun irtaimen mukana . Tuntui, että siinä oli isot ratkaisut edessä. Pelottikin, mutta kun päätös oli tehty, ei tullut mieleenkään perua sitä.


keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Lähtökohdat

 
 Nämä kaksi kuvaa on otettu vähän ennen Canadaan muuttoamme . Kuvista näkyy , että kaikki oli aivan uutta . Piha laittamaton ja navetan ympäriltä ei ollut vielä kerätty pois kaikkia rakennusjätteitä .
 


  ( Kirjoitukseni Miilurannan kyläkirjasta ) "1960-luvun alussa valtio rupesi tekemään hallintasopimuksia myös muiden kuin rintamamiesten kanssa . Allekirjoitimme hallintasopimuksen kevätkesällä 1962 ja uurastus alkoi . Alue oli täysin rakentamoton . Ensimmäinen jaksomme tällä tilalla kesti viisi vuotta . Sinä aikana rakennettiin asuinrakennus ja navetta sekä raivattiin peltoa noin 16 hehtaaria . Rakentaminen suoritettiin osaksi itse ja osasta tehtiin urakkasopimukset . Pellon teossa ensimmäisen viiden hehtaarin alueella oli veljeni Paavo Autio Raimolla kaverina kiskomalla kannot nurin traktorilla . Sen jälkeen ne puhdistettiin kuokalla ja läjättiin käsin . Tässä työssä olin minäkin mukana . Riitta oli silloin likimain kolmivuotias . Hän nukkui päiväunet mättäänkolossa . "

  Asuinrakennus rakennettiin vuonna1964 ja navetta 1966 . Hankittiin myös traktori ja Raimo raivasi lisää peltoa yksitoista hehtaaria . Hänellä oli traktorissaan ojajyrsin , millä hän ojitti raivattavat alueet , ojitti paljon myös muille viljelijöille jopa Kiuruvedellä asti . - muistan , kun hän kerran oli saanut työpalkkojaan isänniltä viimeisenä Suomen kesänä , niin oli kotiin tullessaan ostanut minulle rannekellon muistoksi Suomesta . Tämä Zenit kello on vieläkin tallessa minulla ja täysin käyntikunnossa .


sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Elämä on suuri seikkailu

Tänään - 16.02.2014 - tunnen olevani kypsä muistelemaan menneitä , omaa elämääni . Muistelen asioita omalta kantiltani , en kanssakulkijoitteni kantilta . - Sillä jokainen meistä kokee asiat omalla tavallaan , jokaisella on oma näkemyksensä samasta asiasta .

Tunnen olevani etuoikeutettu , sunnuntailapsi , sillä kaikenkaikkiaan elämä on kohdellut minua silkkihansikkain . Kaikesta olen selvinnyt . Aina olen noussut , vaikka olisin rämpinyt minkälaisessa surkeuden suossa . Paljon olen saanut kokemuksia , sellaisiakin mistä en edes uneksinut , enkä itse pyrkinyt niitä saamaan , saatikka tarmokkaasti niitä itselleni hankkinut . Kaikki on tullut kohdalleni LUOJAN ARMOSTA , lahjaksi .

Olen kiitollinen , kuinka en olisi , olenhan saanut kaikkea , mitä kuuluu ihmiselämään , ilot ja surut , olen saanut kasvaa ihmisenä , kypsyä ja viisastua . Ja vihdoinkin ymmärrän , mitä sanonta " elämän viisaus " tarkoittaa . Sitä ei opita muuten kuin elämää elämällä . Ihmetellen totean että mieleeni muistuvat useimmiten ne hyvät ja merkittävät asiat ja hyvä näin , mitä niitä surkeita muistelemaan . Haluan muistaa hyvät asiat ja unohtaa ne huonot  - jos niitä on ollut . - Ihmeekseni olen kyllä huomannut , että paljon on sellaisiakin ihmisiä , jotka suorastaan hekumoivat , jos jollakin on ikäviä ja huonoja asioita kerrottavanaan ja tulevat katkeriksi jos joku kertoo ainoastaan hyvistä asoista . Meitä kun on jokaiseen lähtöön .

Ajattelen tässä , että kirjoitan siitä ajasta , jolloin olimme siirtolaisina Canadassa . Tulin ajatelleeksi , että täytyy kirjoittaa nyt kun itse on muistelijana , että ei käy niin , kuten kävi , kun kirjoitin isäni muistoja . Isä oli kyllä innokas kertomaan , mutta ei tullut kuunneltua aikoinaan , joten vajanaisia olivat muistot .

Siispä - katsotaan , mitä saan aikaan .