torstai 16. huhtikuuta 2015

Kesä 1969

 
Henkilöt vasemmalta
Elias Kumpula, Tilda ja Arvi Mäki ja Mary Kumpula

 
Tässä kuvassa myös meidän perhe
Kuvaajana Elias Kumpula
 
Kesä oli kaunis, ihan kuten kaikki kesä yleensä ovat muistoissa kauniita. Mukavia viikonloppuja, käytiin Kumpuloiden kanssa heidän kesämökillään. Alla oleva kuva on eräältä mökkiretkeltä. Ajaessamme huomasimme tien sivussa pienen karhun poikasen. Eksyneeltä näytti, ei  emoa missään, pysähdyimme katsomaan. Kohta tielle pysähtyi auto toisensa jälkeen ja kamerat raksuivat. - Vaikka karhu oli aika yleinen niillä seuduilla, ei toki monikaan ollut nähnyt niitä, en ainakaan minä. Totta kai kuvittelimme , että pennulla on nälkä ja annoimme palasia eväistämme. Söihän se, lieneekö ollut nälkä. Kohta kuitenkin arvelimme, että emo voi olla metsän siimeksessä, joten lähdimme eteenpäin
 
 
 
 
  Olikohan se juuri tämä kesä, kun Port Arthur ja Fort William yhdistettiin samaksi kaupungiksi ja tälle näin syntyneelle uudelle kaupungille oli löydettävä nimi. Nimestä järjestettiin äänestys. Mekin olimme jo niin kotiutuneet, että osallistuimme äänestykseen, mutta oivoi, meidän äänestämämme nimi ei voittanut. Radiossa, televisiossa, sanomalehdissä ja yleisesti  muutenkin käytettiin paljon Lakehead nimeä, mutta vaalin voitti kuitenkin Thunder Bay, kaupunkihan sijaitsee  "UKKOSLAHDEN" rannalla.
 
  Miehet siis kulkivat töissä, mutta me naisetkin pääsimme tutustumaan Nakinaan kesän alkupuolella. Työnantaja järjesti juhlat, "safety party"nimikkeellä . 
 
   Minä, Sirkka Silvasti, Sirpa Hollanti ja Lea Halonen menimme Halosen autolla. Raimo selosti minulle kotona matkareittiä ja mainitsi, että se on pieni kaupunki metsien keskellä. Varokaa ettette vahingossa aja ohi. Kun mielestämme alettiin lähestyä kaupunkia, koetettiin olla tarkkana, hiukan sateinen päivä sattui olemaan silloin. Minä tietenkään en malttanut olla jekuttamatta ja jossakin vaiheessa kiljaisin - "tuolla se oli". Jarrut pohjaan - "missä, missä". Minä - "ei se tainnutkaan olla". Vihdoin oltiin perillä, eikä se sitten ollutkaan ihan niin pieni kaupunki mitä luulimme.
 
  Olen monta kertaa muistellut tätä ensimmäistä tutustumista Nakinaan. Minä luulen joissakin asioissa olevani erilainen kuin monikin meistä.- Koin jotakin erilaisuutta, jännittävää Nakinan ilmapiirissä. Tällä Suomessa sen huomaa selvemmin. Ajatellaanpa esimerkiksi miten erilaiselta ja sanoisinko eksoottiselta tuntuu sellainen pieni kaupunki erämaiden keskellä sellaisesta joka on elänyt seudulla jossa joka ikisen mutkan takana on talo tai kylä tai jotakin asutusta. Useinkaan ei mitään merkittävää, mutta jotakin. Siellä oli erämaata joku kymmenen kilometriä ja pieni kaupunki ja näin uudelleen ja uudelleen.
 
  Juhlat olivat melkoiset, tarjottavaa pöydät notkuen ja lopuksi tanssia. Ja juotavaa oli yllinkyllin. Yövyimme miesten vuokratalossa ja tunnelma oli rattoisa, tottakai.
 
  Nakina oli siihen aikaan n. 50 vuotta vanha, perustettu rautateiden tarpeisiin. Oli rakennettu alueen halki kulkeva  rautatie ja asema missä junat pysähtyivät. Rautatiet tarvitsivat työntekijöitä ja työntekijät asuntoja ja näin syntyi kaupunki. Talot olivat pieniä alunalkaen hirsistä rakennettuja, osa jo parhaat päivänsä nähneitä, mutta osa remontoituja. Kaupungin rakentajissa oli ollut paljon myös suomalaisia ja muutama näistä alkuperäisistä asukkaista eli vielä siihen aikaan. Seutu oli ollut intiaaniväestön aluetta. Monet rakentajista olivat menneet naimisiin intiaaninaisten kanssa ja jälkeläisiä asui edelleen siellä. Kauppiaita, metsästäjiä ja muita ammatin harjoittajia oli myös tullut. Jollakin tavalla paikassa oli tietty tunnelmansa.
 

   Kaupungin nimi NAKINA on intiaanien kieltä ja
tarkoittaa "sammaleen peittämä alue, kenttä"
Minä suomensin nimen muotoon,
SAMMALIKKO
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti