Juhlien uuteen vuoteen

 

 

Näissä kuvissa ollaan lähdössä juhlimaan uutta vuotta

Nakinan Legion Hall'ille

 

Joskus tulee mieleen hauskasti, että kyllä se oli

kaikki uutta

suomalaiselle maaseudun tytölle.

Muistan, kun suunniteltiin juhliin menoa,

joku kertoi, että täällä on erilaiset tavat

kuin Suomessa

Kun juhlissa tulee vuoden vaihtumisen aika

riemu repeää salissa.

Kaikki kulkevat ympäri salia

toivottamassa uuden vuoden toivotuksia

halaamalla ja suutelemalla ystäviensä kanssa.

 

 

 Minullehan tuli ongelma, miten selvitä juhlissa siitä vaiheesta. En ollut tottunut sellaiseen, enkä osannut käyttää alkoholia. Kai kerroin huoleni jollekin tuttavalle joka viisaana neuvoi. "Ota jokin juoma ennen juhlien sitä vaihetta." Tuumasta toimeen. Jonkun verran ennen kahtatoista kulaitin hyvät ryypyt. Ja sehän tehosi. Laskettiin sekunteja... kolme, kaksi yksi... Aah sitä juhlien hurmaa!! Ei ollut minkäänlaista epäilystä mikä juttu oli nyt meneillään. Sopivasti pujahdin sekaan ja sydämeni pohjasta toivottelin uutta vuotta kaikille tuttaville, jollekin jopa kahteenkin kertaan.



Joulun viettoa

 

Kahden maan joululaulut mielessä

uudet niin kiehtovan erilaisia

kotimaan laulut niin kaihoisia

koti-ikävää tuoden.

 

Kahden maan jouluruoat pöydässä

suomalaiset kinkku ja laatikot

mutta myös uuden maan

kalkkuna lisukkeineen

tortut ja piparit

 

Lasten joululoman alkajaisiksi

englantilaiset joululaulut raikuivat

koulun aulassa

 

Me suomalaiset juhlimme pitemmän kaavan mukaan

"kieliset" hiukan lyhyemmän.

 

Syksy

 

 

Kovin verkalleen tämä kirjoitteluni etenee. Taitaa olla niin että minulla ei ole pitkäjänteisyyttä.

 

  Ylimmäisessä kuvassa Riitta on Halloween tunnelmissa ja minä samoihin aikoihin onnellisena ikiomassa keittiössäni. Alimmaisessa kuvassa Raimo ja Unto ovat nylkemässä ensimmäistä hirvi saalistaan.

 

  Ensimmäisestä syksystä on jäänyt mieleeni hammaslääkärissä käynti Long Lacilla. Nakinassa ei ollut lääkäriä, joten oli mentävä joko Geraldtoniin tai Long Lacille, lähikaupunkeihin. Viimeksi mainittuun oli junayhteys, joten se oli luonnollinen valinta. Hyvin monta kertaa Canadassa tuli vastaan sellainen erilaisuus Suomeen verrattuna kuin ihmisten toisistaan huolehtimine. Hammaslääkäri oli miellyttävä puhelias nainen ja keskustelimme hoidon lomassa asiasta jos toisestakin - kuten että olimme muuttaneet Nakinaan sinä syksynä. Hän kysyi, miten aion viettää loppupäiväni, sillä  takaisin meni ainoastaan yksi juna iltamyöhällä. Kerroin, että kai menen johonkin baariin istumaan. Hän ystävällisenä ehdotti, että voisikohan hän soittaa yhdelle mukavalle suomalaiselle naiselle HELGA HAKKARAISELLE, jos hän vaikka ottaisi minut vieraakseen päivän ajaksi. Hän soitti ja sain ystävällisen tervetulo toivotuksen.

 

  Hyvin löytyi Hakkaraisten upealla paikalla, järven rannassa oleva uusi talo. Talon emäntä oli takapihalla pihanlaitto puuhissa. Siinä sain uuden pihanperustamisniksin. Oli nimittäin jo myöhäinen syksy, talvi tulossa ja hän oli kylvänyt piharuohon. Kertoi, että ruohon voi kylvää myöhään juuri ennen talven tuloa, siemenet itävät vasta keväällä.

 

  Talo oli viimeistelyvaiheessa, kaksi työmiestä oli viimeistelemässä sisustusta. Helga laittoi heille ja myös minulle ruokaa. Sanoi keittävänsä "soppoo". Katselin kun hän kätevästi teki myös salaattia ja panin muistiini mitä aineita hän käytti salaatissaan ja millä tavalla hän ripsautti suolaa, sokeria ja etikkaa salaatin sekaan, ei salaatinkastiketta. Tuolla tavalla teen vieläkin usein salaatin, ripottelen kuin Helga.

 



Alku Nakinassa

  Oikeastaan voi sanoa, että koti tuntui heti kodilta ja pikkukaupunki ihan mukavalta. Elämä ikään kuin meni "uomiinsa". Olen usein miettinyt, että elämä todella muuttui jotenkin turvalliseksi tavalliseksi perhe-elämäksi, mistä asiat eivät ole jääneet mieleen yhtä tarkasti kuin aiemmat tapahtumat. Mutta ensimmäinen sunnuntai kuitenkin on jäänyt mieleeni hyvinkin tarkkaa.

  Raimo lähti Silvastin Unton kanssa kalaan ja Sirkka tuli lasten kanssa meille ehdottaen, että mentäisiin kylään Hyvärisille. Hekin olivat ostaneet talon ja muuttaneet hiukan aikaisemmin. Tapahtui kuitenkin niin, että Riitta ja Sirpa, Silvastien esikoinen eivät halunneetkaan mukaan vaan ehdottivat, että he jäisivät leikkimään meille.  No niin tehtiin ja me menimme toisten lasten kanssa kyläilemään.

  Nakina oli minulle vielä outo ja arvoituksellinen joten minä halusin kotiin melko pian. Hätäilin, että sitä ei tiedä mitä tytöt ovat saaneet aikaan keskenään ollessaan. Sirkka tietenkin "toppuutteli" minua, että elä nyt turhia, mitä ne nyt olisivat keksineet. Minä kuitenkin menin kovalla kiireellä, hyvä että Sirkka ja lapset pysyivät perässä. Lähestyttiin taloa ja Sirkka nuuhkaisi ilmaa ja alkoi nauramaan, kehoitti minuakin vähän nuuhkimaan ilmaa. Minä aivan ihmeissäni, että miten niin. Sirkka tuumasi naurunsa lomassa, että eivät he ainakaan ole nälkään kuolemassa, kun ruoka tuoksuu. Mentiin sisälle ja siellähän Riitta oli paistamassa räiskäleitä ja Sirpa istui pöydän ääressä lautanen edessään. Aika topakoita lapset ovat joskus, Riitta ei ollut silloin vielä yhdeksää vuotta. Muistelen, että Sirkka muistutteli minua silloin tällöin kuinka keksin turhia huolia.

  Toinenkin pieni hassu tapatuma on jäänyt mieleeni noista ensimmäisistä päivistä. - Eräänä päivänä Sirkka tuli tutustumaan meidän taloomme ja kierreltiin joka paikka, huoneet ja piha. Raja-aidan vierellä kasvoi keltaisia pitkiä kukkia, aivan outoja meille. Niitä kun tutkimme ja nuuhkimme, sattui kukkien seassa olemaan ötökkä, mikä pisti minua käsivarteen. Aivan siinä paikassa käsivarteeni tuli iso paukama ja tuska oli ennen kokematon. Minä hätäännyin ihan tosissani. Mielessä kerkesi pyöriä tuhat ajatusta, tämä paikka on niin kaukana, ei ole lääkäriä, ei sairaalaa, lieko sairaanhoitajaakaan. - kunnes - Sirkka järkevänä - eihän tuo ole kuin ampiaisen pisto. Eikö sinua ole ampiainen pistänyt koskaan? No ei ollut pistänyt ja kipeä oli. Kyllä minä olen viisastunut noista ajoista ja saanut ampiaisen pistoja kerralla jopa kaksikymmentäkin, enkä ole sen koomin hätääntynyt.

  Tässä seuraavana on kuva minkä olen  aina muistanut mielessäni otetuksi juuri sinä samana sunnuntaina kuin tuo räiskäleen paisto juttu. No oli miten oli, joka tapauksessa se on ensimmäinen Nakinassa ottamani kuva.

 

 

Muutto Nakinaan

  Olen kuukausi tolkulla odottanut inspiraatiota, mutta ei sitä kuulu ei näy, joten alan kirjoittamaan ilman sitä. Se tulee jos on tullakseen.

  Muistaakseni elokuun alussa muutimme Nakinaan. Raimo oli ostanut sieltä talon, kuten monet toisetkin yhtä aikaa muuttaneet. Talo oli hirsirakenteinen ja ihan Nakinan alkuperäisiä taloja, elikkä noin 50 vuotta vanha. Edellinen asukas, suomalainen muuten, oli tehnyt remontin  talossa, joten se oli ihan mukiinmenevässä kunnossa. Olohuone, keittiö, kylpyhuone ja kolme makuuhuonetta. Olin kerrassaan tyytyväinen. Ihme, sillä Suomeen oli jäänyt vain viisi vuotta vanha itse rakennettu koti. Mutta jotenkin se ei ollut niin tärkeää, oliko talo uusi vai vanha, olihan se kuitenkin kunnossa kaikin puolin. Viihtyvyyttä lisäsi se, että kalustimme talon kokonaan heti muuton aikaan. Ostimme huonekaluja Thunder Baysta ja kaikista mieluisin oli ajastimella ja pyörivällä grillillä varustettu sähköliesi, toinen oli pyykinkuivaaja, minkä Raimo oli ostanut käytettynä joltakin Nakinasta pois muuttavalta perheeltä.

   Muuttoapuna meille olivat Toini ja Ilmari Halonen ja uudet huonekalut tulivat junarahtina elokuun alussa. Laitan tähän kopioita ostokuiteista sitä ajatellen jos vaikka joku joskus sattuisi tutkimaan esim. palkka ja hinta tason suhdetta niinä vuosina. Ja onhan tämä eräänlainen dokumentti siirtolaisuudesta.

 

Kesä 1969

 

Henkilöt vasemmalta

Elias Kumpula, Tilda ja Arvi Mäki ja Mary Kumpula

 

Tässä kuvassa myös meidän perhe

Kuvaajana Elias Kumpula

 

Kesä oli kaunis, ihan kuten kaikki kesä yleensä ovat muistoissa kauniita. Mukavia viikonloppuja, käytiin Kumpuloiden kanssa heidän kesämökillään. Alla oleva kuva on eräältä mökkiretkeltä. Ajaessamme huomasimme tien sivussa pienen karhun poikasen. Eksyneeltä näytti, ei  emoa missään, pysähdyimme katsomaan. Kohta tielle pysähtyi auto toisensa jälkeen ja kamerat raksuivat. - Vaikka karhu oli aika yleinen niillä seuduilla, ei toki monikaan ollut nähnyt niitä, en ainakaan minä. Totta kai kuvittelimme , että pennulla on nälkä ja annoimme palasia eväistämme. Söihän se, lieneekö ollut nälkä. Kohta kuitenkin arvelimme, että emo voi olla metsän siimeksessä, joten lähdimme eteenpäin

 

 

 

 

  Olikohan se juuri tämä kesä, kun Port Arthur ja Fort William yhdistettiin samaksi kaupungiksi ja tälle näin syntyneelle uudelle kaupungille oli löydettävä nimi. Nimestä järjestettiin äänestys. Mekin olimme jo niin kotiutuneet, että osallistuimme äänestykseen, mutta oivoi, meidän äänestämämme nimi ei voittanut. Radiossa, televisiossa, sanomalehdissä ja yleisesti  muutenkin käytettiin paljon Lakehead nimeä, mutta vaalin voitti kuitenkin Thunder Bay, kaupunkihan sijaitsee  "UKKOSLAHDEN" rannalla.

 

  Miehet siis kulkivat töissä, mutta me naisetkin pääsimme tutustumaan Nakinaan kesän alkupuolella. Työnantaja järjesti juhlat, "safety party"nimikkeellä . 

 

   Minä, Sirkka Silvasti, Sirpa Hollanti ja Lea Halonen menimme Halosen autolla. Raimo selosti minulle kotona matkareittiä ja mainitsi, että se on pieni kaupunki metsien keskellä. Varokaa ettette vahingossa aja ohi. Kun mielestämme alettiin lähestyä kaupunkia, koetettiin olla tarkkana, hiukan sateinen päivä sattui olemaan silloin. Minä tietenkään en malttanut olla jekuttamatta ja jossakin vaiheessa kiljaisin - "tuolla se oli". Jarrut pohjaan - "missä, missä". Minä - "ei se tainnutkaan olla". Vihdoin oltiin perillä, eikä se sitten ollutkaan ihan niin pieni kaupunki mitä luulimme.

 

  Olen monta kertaa muistellut tätä ensimmäistä tutustumista Nakinaan. Minä luulen joissakin asioissa olevani erilainen kuin monikin meistä.- Koin jotakin erilaisuutta, jännittävää Nakinan ilmapiirissä. Tällä Suomessa sen huomaa selvemmin. Ajatellaanpa esimerkiksi miten erilaiselta ja sanoisinko eksoottiselta tuntuu sellainen pieni kaupunki erämaiden keskellä sellaisesta joka on elänyt seudulla jossa joka ikisen mutkan takana on talo tai kylä tai jotakin asutusta. Useinkaan ei mitään merkittävää, mutta jotakin. Siellä oli erämaata joku kymmenen kilometriä ja pieni kaupunki ja näin uudelleen ja uudelleen.

 

  Juhlat olivat melkoiset, tarjottavaa pöydät notkuen ja lopuksi tanssia. Ja juotavaa oli yllinkyllin. Yövyimme miesten vuokratalossa ja tunnelma oli rattoisa, tottakai.

 

  Nakina oli siihen aikaan n. 50 vuotta vanha, perustettu rautateiden tarpeisiin. Oli rakennettu alueen halki kulkeva  rautatie ja asema missä junat pysähtyivät. Rautatiet tarvitsivat työntekijöitä ja työntekijät asuntoja ja näin syntyi kaupunki. Talot olivat pieniä alunalkaen hirsistä rakennettuja, osa jo parhaat päivänsä nähneitä, mutta osa remontoituja. Kaupungin rakentajissa oli ollut paljon myös suomalaisia ja muutama näistä alkuperäisistä asukkaista eli vielä siihen aikaan. Seutu oli ollut intiaaniväestön aluetta. Monet rakentajista olivat menneet naimisiin intiaaninaisten kanssa ja jälkeläisiä asui edelleen siellä. Kauppiaita, metsästäjiä ja muita ammatin harjoittajia oli myös tullut. Jollakin tavalla paikassa oli tietty tunnelmansa.

 



   Kaupungin nimi NAKINA on intiaanien kieltä ja

tarkoittaa "sammaleen peittämä alue, kenttä"

Minä suomensin nimen muotoon,

SAMMALIKKO

 



Nakina kuvioissa

  Raimo ja kaverinsa alkoivat kulkea metsätyössä Nakinassa. Se sijaitsi noin 500 kilometrin päässä Port Arthurista. He löysivät asunnokseen , paikallisten uusien tuttavien kautta, vanhan tyhjillään olevan talon. Aivan alkuvaiheessa he laittoivat ruokansa itse, aamulla pekonit ja munat , sekä eväät ja iltapäivällä ruoka. Raimo muistelee, että joskus joku heistä meni ja "haki" järvestä tuoretta kalaa, joku toinen jäi kuorimaan porunoita ja näin saatiin kalakeittoa. Heti alusta alkaen minä tein Raimolle ison kasan hyviä voileipiä mukaan koko viikoksi. Sanoi syövänsä iltapalana ja eväänä myös.
 
  Suomalaisia miehiä, ketkä saivat silloin työpaikan oli muistaakseni kahdeksan tai yhdeksän, kaikki perheellisiä. Kaupungissa oli tyhjillään olevia taloja ja vähitellen useimmat ostivat talon ja perheet pääsivät muuttamaan kaupunkiin. En muista mihin tahtiin muutto tapahtui. Eräänä viikonloppuna Raimokin kotiin tultuaan kertoi ostaneensa talon. Minulla oli työpaikka ja päätimme asua Port Arthurissa syyskesälle asti ja muuttaa vasta sitten kun koulut alkavat.

  Sinä kesänä minulla oli parempi onni vapaapäivien suhteen, sattui monta vapaata viikonloppua. Kesä oli mukava hellekesä. Kaikenlaista kivaa on jäänyt mieleeni. Yksi tapahtumasarja erityisesti. Saimme yllätysvieraita Länneltä, Winnipegistä päin.

  Isänihän oli - kuten edellisessä juttusarjassani olen kertonut - aikoinaan, n. neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, ollut siirtolaisena samoilla seuduilla mitä mekin olimme. Hänellä oli monia kirjeenvaihtokavereita, perheitä Canadassa. Eräät heistä olivat Tilda ja Arvi Mäki, Pointe du Bois oli kotikaupunkinsa. Isä oli kirjoittanut heille, että hänen tyttärensä (minä) perhe asuu Port Arthurissa, käykääpä kylässä. Tilda ja Arvi olivat kotoisin  samalta kylältä kuin minäkin, Kärsämäen Saviselästä. Tilda oli ihan syntyjäänkin Saviselästä, mutta Arvi oli syntynyt Amerikassa, muuttanut vanhempiensa mukana takaisin Saviselkään, mutta muuttanut myöhemmin Canadaan. He olivat tavanneet siellä ja menneet naimisiin.

  Niinpä, eräänä lauantaina, viikonloppu alkamassa ja meillä oli ajatus lähteä ostamaan astiasto, suuntana Simpsons - Sears Fort Williamissa. Riitta ei halunnut lähteä meidän mukaamme, ei millään. Meillä oli kova miettiminen, uskallammeko jättää hänet yksin kotiin. Päätimme uskaltaa, sillä Koiraset, vuokraisäntämme olivat kotona, yläkerrassa. Annoimme ison liudan ohjeita mm. Älä  avaa ovea KENELLEKÄÄN, ei vaikka tulisi kuinka kiltin näköinen ihminen.

  Ja niinhän siinä oli käynyt, että oven taakse oli ilmestynyt kiltin näköisiä ihmisiä oikein kaksin kappalein - Tilda ja Arvi Mäki. Riitta oli selittänyt, että hän ei voi avata ovea, kun äiti ja isä kielsi. Tilda ja Arvi olivat sanoneet, tuo on aivan oikein ja olivat menneet autoon odottamaan.

  Kun kotiuduimme ostosreissultamme astiasto ostettuna, meitä odotti mukava yllätys. Olimme saaneet vieraaksemme todella ystävällisen ja miellyttävät pariskunnan ja vielä sellaisen jotka olivat kotoisin samoilta seuduilta Suomesta.

Ukkoskesä

 

Kesä tuli, hellettä ja ukkosta. Muistaakseni juuri tämä kesä oli sellainen, päivällä helle porotti kuumentaen kadut ja koko kaupungin, mutta yön aikana kovat ukkoset viilensivät ilman niin, että aamusta oli ihan mukavan viileää. Olin työssä sairaalan keittiössä ja siellä oli todella tukalaa. Minun työtehtäviini kuului mm. vihannes- ja maitotuotekylmiöiden siivous. Olipa mieluista - taisin siivota niitä ihan pitkin päivää, vaikka ei olisi niin tarvinnutkaan.

 

  Yllä olevassa kuvassa olemme lasten kanssa jossakin suomalaisten seuran kesäkämpällä lasten kesäjuhlassa. Aikuiset vasemmalta; Helmi Hirvinen ( Riitan hoitotäti), edessään poikansa Pauli, Sirkka Silvasti ja tytär Margrit ja minä. Riitta kurkistelee takana vasemmalla. Muita lapsia en tunne. Olisipa hauskaa jos joku tunnistaisi loput.

 

Kukkaloistoa ja Riitta uudessa mekossa Hill Crest Park'illa.

 

Tässä kuvassa Riitan kanssa on joku tyttö lähistöltä. Tämä tyttö oli tullut vasta aikoihin Suomesta vanhempineen ja kaipasi leikkikaveria. Usein hän kipaisi meille leikkimään Riitan kanssa. En koskaan tullut tietämään keitä tyttö perheineen oli. Hän vaan ilmestyi pihalle eräänä päivänä ja tuli usein sen jälkeen. Keitä olivat, saanko koskaan tietää.

 

Kaupungissa oli uima- ja retkeilypaikka Bulevard lake . Sinne suuntasimme lasten kanssa hellettä pakoon, mutta emme usein. Hankalaa mennä sähköbussilla toiseen laitaan kaupunkia helteessä. Sama matka takaisin ja sen jälkeen oli ainakin yhtä kuuma kuin lähtiessä. Joskus menimme istumaan kauppojen baaritiskin ääreen nauttimaan kylmää juomista. Ai että oli ihanaa, parempaa kuin Suomessa. Nautittiin olostamme.

 

 

Kolme eri työnantajaa, vuosi 1969

  Olen monta kertaa ihmetellyt, miten olen tullut säilyttäneeksi kaikkea mahdollista noilta siirtolaisuus ajoilta. Olisikohan se ollut alitajunnassa ajatus, että kiva joskus katsella ja muistella millaista oli. Siihen maailman aikaan oli selvää, että ansiot ja moni muukin asia oli paremmin Canadassa, kuin Suomessa. Ei ollut kuin vähän yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun Suomi oli sodassa, joten oltiin vielä monessa asiassa kehitys asteella. Tosin Suomessa mentiin huimaa vauhtia eteenpäin. - Ei minulla kuitenkaan ollut minkäänlaista ajatusta siitä, että kirjoittaisin jotakin historiikkia siirtolaisuudesta 1960-1970 luvuilla. Nyt nämä säilyneet paperit ovat hyvä dokumentti. Ansiotaso oli todella hyvä, ainakin metsätyössä. Siihen aikaan puhuttiin, että metsätyössä ansiotaso oli selvästi parempi kuin pienillä virkamiehillä. En tiedä, miten lienee. Nyt nämä verotiedot säilyvät ja joku taitava netin käyttäjä saisi nopeasti selvän, miten tämä asia oli suhteutettuna esimerkiksi ruuan, asumisen, polttoaineiden, verotuksen ym. hintoihin. Olisi varmaankin viisasta ladata näitä verotietoja useammalta vuodelta. - No kunhan tässä innostun, niin jospa se tästä.

1969

  Uusi vuosi alkoi hyvissä merkeissä. Abitibi aukaisi työmaat ja miehet pääsivät töihin. Kyllä oli  mukavaa. Elämä hymyili ja vielä erikoisen suloisesti meille pohjoisen ihmisille. Ei ollut KAAMOSTA. Aurinkoiset päivät ja pituuttakin niillä oli enemmän kuin mihin olimme tottuneet koti Suomessa. Uusia tuttavia löytyi, Hyväriset,  Martti ja Pia Kuopion seuduilta.Tuttavuus alkoi joskus talvella. Hyväristen kanssa taipaleemme siirtolaisina kulki tästä lähtien yhtämatkaa, vaikka sitä emme tietäneetkään vielä tutustumisvaiheessa. He olivat tulleet Port Arthuriin jo hiukan aikaisemmin kuin me, joten paikkakunta oli tuttu ja Martti tiesi mm. kalavesiä. Miehet kulkivat "jääkalassa" ja tuoretta kalaa rupesi näkymään ruokapöydässä usein. Alla oleva kuva on joltakin kalareissulta. Hanki "kilottaa" ja elämä hymyilee.

  Samalta kevättalvelta on myös seuraava kuva. Jossakin oli mäenlaskupaikka lapsille, en muista missä siellä, jokatapauksessa likellä, koska menimme sinne kävellen, me naiset ja lapset. Riemukas on tunnelma tässäkin kuvassa.

  Mehän asuimme Dufferin streetillä ihan Hill Crest Parkin kupeessa. Ja kuten useimmat meistä  tiedämme, maasto nousee aika korkeaksi. Tämä "Parkin" etelän puoleinen rinne on osaksi rakentamatonta, nurmikkoa ja polku jota reunustavat puut. Hyvä mäenlasku paikka talvella ja ihan meidän ikkunamme alla. Kerran Sirkka tuli lasten kanssa minulle kylään. Sirpa ja Riitta halusivat mäenlaskuun rinteeseen. - Sinne menivät ja olivat kauan. Viimein tulivat ja olivat hiukan syyllisen näköisiä. Me kyseltiin, mikä hätänä. -  " Me laskettiin pulkalla yhden talon seinään ja pulkan keula taittui"!? - Siihen aikaan pulkat (liukurit) siellä olivat alumiinista valmistettuja, joten pulkan keula oli todellakin taipunut melko lailla enemmän kaarevaksi, mitä se alun perin oli.  Tytöt olivat laskeneet vähän liian korkealta ja vauhti oli ollut varmaan hurja. Onni onnettomuudessa, että tytöille ei käynyt kuinkaan. He kertoivat että talosta oli tullut täti katsomaan, kävikö pahasti. Toki kerroimme heille, että  ei se mitään, jos pulkka vähän taittuu, kun itse säilyivät ilman vahinkoja.

  Työ Abitibillä ei kuitenkaan kestänyt juuri paria kuukautta pitempään. Jälleen työttömyys ja uuden työn haku. Löytyi - J. F. Thomson Timber Limited, pieni yrittäjä, työtä pariksi kuukaudeksi. Sekin työmaa loppui Huhtikuun lopussa. 

  Siinä vaiheessa Raimo hakeutui kielikurssille, mutta oltuaan siellä kaksi päivää, "pojat" ( Raimo kertoo näin ) tulivat kuulema ja sanoivat, että nyt ei joudeta kielikurssille, on löytynyt HYVÄ TYÖMAA. Siihen loppui opiskelut. Raimo, Unto, Martti, Halosen veljeksiä, Hollannin Raimo ja oliko muita, lähtivät kysymään töitä paikkakunnalle Longlac Ontario. Siellä toimi amerikkalainen Kimberly-Clark Pulp and Paper Company Ltd. Otettiin metsätyömiehiä, alueelle Nakina Ontario. Kaikki miehet pääsivät töihin! Siitä alkoi n. kolme ja puoli vuotta kestävä hyvä työllisyyskausi.

 Tämä miesporukka oli, sanoisinko "huljakan" näköistä porukkaa, kaikki vähintääkin 180 - 190 cm pitkiä, miehiä parhaimmillaan. Joku olikin ihmetellyt, "ovatko kaikki suomalaiset näin pitkiä"? Näin naisen näkökulmasta katsoen sanoisin, että komeita olivat miehet ja hyviä työmiehiä.

Molemmat tuli - mies ja Joulu

   Pitkä kaunis syksy muuttui yllättäen talveksi. Raimo tuli takaisin joulun tuntumassa, matkalaukku pullollaan terveisiä. Kyllä tuntui mukavalta - perhe taas koossa.

  Siitä joulun ajasta ei muistu ihmeitä mieleen, jotakin pientä kuitenkin. Aivan ensimmäiseksi tuli eteen joulukuusen hankinta ja siinä asiassa tuli avuksi Elias Kumpula. Elias ja Mary olivat tulleet meille hyviksi tuttaviksi heti alussa ja Elias auttoi lukuisissa asioissa niinä aikoina. - Elias omisti metsiä kaupungin likellä, joten suunta sinne kuusen hakuun. - Siinä kävi kuitenkin sillä tavalla, niin kuin usein entisinä aikoina, että parhaan näköiset kuuset näyttivät olevan aivan muissa metsissä kuin omissa, niin nytkin. Ei kun kuusia kaatamaan. Elias oli siinä samalla kertonut kaikki mahdolliset rangaistukset mitä tästä on seuraamuksena, jos kiinni joudutaan. Isot sakot ja heiltä saattaisi mennä autotkin, ym. uhkakuvia. Olivat kantaneet kuuset tien varteen autojen luo ja juuri kun olivat sitomassa niitä autojen peräosaan, oli tullut poliisipartio. Elias oli vilkkaaseen tapaansa selittänyt paljon. Poliisit olivat keskustelleet tovin ja toivottaneet hyvää joulua ja jatkaneet matkaansa. - Raimo puolestaan oli saanut selityksen, että Elias oli kertonut poliiseille, että he ovat hakeneet kuuset hänen omistamastaan metsästä ja olivat pysähtyneet korjaamaan niiden sidontaa juuri tässä kohtaa, että eivät putoa kyydistä. - Sitä Raimo vieläkin ihmettelee, että miten tuo selitys meni läpi, sillä paksussa lumessa oli tulojäljet metsästä suoraan autolle. Kyllä kai poliisit sen huomasivat. -- Toisaalta jospa ne kuuset kuitenkin olivat Eliaksen omasta metsästä ja hän huvikseen sepitti tällaisen tarinan lisätäkseen asian jännittävyyttä. En tiedä.

  Muutakin muistuu mieleen. Minä olin töissä General Hospital'issa ja työkavereita oli joka puolelta Eurooppaa tulleita naisia, yksi heistä oli Nellie, pullea iloinen nainen. Hänen vanhempansa olivat tulleet Canadaan Puolasta heti toisen maailmansodan jälkeen. Juttelimme kahvitauoilla itse kunkin maan perinteisistä joulu ruoista. Meidän perheessä oli jo edellisenä jouluna ihastuttu kalkkunaan. Nellie kuitenkin kertoi, että on jotakin vielä parempaa - ANKKA. Selitteli vuolaasti ja antoi jopa reseptinkin - ja minähän uskoin. Hankin sen ankan ja laitoin kaikkien ohjeiden mukaan, mutta voi surkeus, ei se meille maistunut, ei niin millään. Onneksi oli laitettu kinkku, joten se pelasti tilanteen.

  Tähän ankkajuttuun liittyy hauska tapaus, mitä joskus muistellaan naurussa suin. - Jokaisella kunnon naisella oli oltava kalkkunan paistamiseen soikea kookas emalinen vuoka, tällä kertaa olin käyttänyt kyseistä vuokaa ankan paistamisessa. - No me kun emme saaneet syötyä sitä ankkaa , Raimo sanoi, että vie tuo vuoka ulos, tuollahan juoksentelee jonkun koira tästä lähistöltä, kyllä se  sen syö. - Minä tein työtä käskettyä ja kutsuin sitä koiraa. - Seurasimme ikkunasta kun koira tuli ja haisteli ankkavuokaa uteliaana tovin - nosti jalkaa ja PISSIÄ TIRAUTTI VUOKAAN. Voi hyvät hyssykät !! Raimo sanoi -- " ja minun olisi pitänyt syödä tuota!! Minä puolestani -- "minun vuoka!! Miten tuo puhdistetaan! Kyllä kai se saatiin puhdistettua -- lukemattomia kertoja kiehuttamalla ja kuuraamalla ja kuuraamalla ja kiehuttamalla. Siihen loppui meidän ankkakokeilumme.

Tässä pari kuvaa noilta ajoilta. Raimolla on tapana sanoa näistä kuvista - naisväki olivat kylki kylessä, kun vihdoin saivat hänet takaisin. Riitta oli kuvaajana tuossa alimmaisessa kuvassa, eivätkä kahdeksan vuotiaan taidot vielä riittäneet kameran kohdistamisessa, joten minun pääni on jäänyt pois. No väliäkö tuolla, näkyvätpä kuitenkin uudet Raimolta joululahjaksi saamani aamutossut. Tiedä häntä, vaikka niitä on juuri kuvannutkin, oli nimittäin ollut makutuomarina kenkäkaupassa.

Aikamiehet - Iltatuulen viesti

Metsänmyyntiä ja hautajaiset

  Lentokone häipyi horisontin taakse ja minä palasin töihin. Hiukan oli mieli myllerryksessä, mutta ajattelin, että tuleehan se sieltä takaisin. Päivät alkoivat kulumaan normaalisti, sillä oli jo totuttu siihen että mies ei ole aina kotona. Koko siellä olon ajanhan hän oli ollut metsäkämpillä viikot ja tuli kotiin vain viikonlopuksi. Nyt vain oli odotettavissa pitempi poissaolo.
 
  Kirjettä alettiin Riitan kanssa odottamaan ja tulihan se muutaman viikon kuluttua. Suomessa oli jo täysi talvi ja niin hyvät metsäkelit, että oli tehnyt hankintakaupan, puun hinta ihan kohtuullinen. Pöllin teossa oli heti kohta Suomessa. Hmm, niin tyypillistä häneltä. Koti oli asuttavassa kunnossa, sillä Raimon isä, äiti, veli ja sisko olivat muuttaneet meille asumaan. Ja hyvä oli metsätöissä kulkea, kun äiti oli laittamassa ruokaa. - Jänismetsällä oli kulkenut myöskin, vanhemmilla oli ajokoira. Tässä pari kuvaa.

 

Siihen aikaan, kun elämänmeno oli vielä hiukan leppoisampaa mitä nyt, miehet saattoivat sytyttää metsässä nuotion ja kokoontua eväiden syöntiin sen ympärille.

 

  Viikot vierivät, kunnes tuli jälleen kirje. Siinä kirjeessä oli yllättävä tieto. Raimon isä Eino oli yllättäen kuollut sydänkohtauksen työmaan kortteritalossa, kolmea viikkoa vaille 59-vuotiaana. Raimo kertoi tulevansa takaisin Canadaan jouluksi, sitten kun hautajaiset ja muut järjestelyt ovat ohi.

 

  Outo oli olo, kun millään muulla tavalla ei voinut osallistua tapahtumiin, kuin kirjeellä ja odottaa ja odottaa. Alapuolella on kuva lähettämästäni surunvalittelukortista.

 

 

 



Suomi reissu

 

  Kesä meni työn merkeissä ja hyvä niin, mutta syyskuussa Raimon työt Atikogassa loppuivat. Raimo sanoi ihmetellen " tänne astiko piti tulla näkemään sekin, millaista on olla työtön." Aina oli löytynyt työtä, mutta nyt ei heti näyttänyt löytyvän mitään. Meni siinä joitakin päiviä, kunnes kerran kun tulin töistä hän sanoi miettineensä, että lähtee käymään Suomessa. Yllätys se oli minulle, mutta heti kuitenkin innostuin asiaan minäkin. Ei muuta kuin asia vireille ja ihan pika pikaa Peuhkurin Kaarinan puheille lippuja ostamaan. Minulla on sellainen tunne , että ei siinä kauan harkittu eikä mietitty. Rahaa ei ollut vielä ihmeemmin säästössä, joten Raimo teki "Pay-later plan" sopimuksen. Matkan hinta oli 690 dollaria ja matkasta maksettiin 303 dollaria käsirahaa. Matkavakuutukset ja matkapäivä sovittiin ja kaikki oli valmista.

  Lähtöpäivä ei ollut vasta kuin muutaman päivän kuluttua. Hankittiin tuliaisia ja matkavaatteita. Tuliaisista muistan että Raimo osti monta pakettia purukumia lapsille ja syy oli se, kun purukumipakkaukset olivat erilaisia kuin Suomessa. Muista tuliaisista ei ole mitään muistikuvaa.

   Mielessäni oli myllerrys, haikeus, ikävä ja ties mikä. Minulla ei ollut vapaapäivää lähtöpäivänä, mutta sain kaksi tuntia vapaata kesken työn.

 

Päivä oli kaunis, se syksy oli pitkä kaunis ja lämmin. Lokakuu kohta puolessa välissä. Kuvista näkee kuinka ruoho on vihreä ja puissa ja pensaissa on lehdet.

Silvastin Unto lähti kyytimieheksi lentokentälle. Minä, Riitta ja Kullervo Kumpula lähdimme saattamaan. Ja sen että on Lokakuu, huomaa Kullevon vaatetuksesta, turkiskaulus takissa.

  Siihen aikaan meidän siirtolaisten mielissä kotimaahan lähteminen oli iso asia. Kesäisin, kun Suomi-Seuran lennot lähtivät, lentokentän parkkipaikat olivat täynnä autoja. Mekin oltiin joskus saattamassa lähtijöitä, vaikka heissä ei olisi ollut tuttuja ollenkaan. Nyt kun oma mies lähti , oli ilmassa juhlan tuntua,aivan käsittämätön määrä tunnetta.

 

 

 

Canadan ajokortti - silloin ennen

"Leioffia" ja ajokortteja

  Aikaisemmin muistelin , että työt jatkuivat Abitibilla vielä kesällä, mutta vanhoja veropapereita selatessani huomasinkin, että miehet olivat joutuneet työttömiksi joskus keväällä. Sen jälkeen olivat töissä Jim Gibson nimisellä urakoitsijalla Atikogassa. Työ oli jotakin tie- tai sähkölinjan raivausta moottorisahalla. Raimo muistelee että kyllä se vähän ihmetytti, linja raivattiin metsään, eikä kaadettuja puita kukaan myynyt saatikka ottanut talteen. Tämä Gibson oli sanonut , tehkää puille mitä haluatte, kunhan linja tulee tehtyä, se on päätarkoitus. Ei ollut löytynyt muuta keinoa kuin sytyttää isot roviot ja polttaa puut. Kun roviot oli saatu alulle, oli tuorekin puu palanut hyvin, yötä päivää.

  Olivat siellä viikot pitkän matkan takia, majoittuivat motellissa ja tulivat viikonlopuksi kotiin. Matkat ajettiin vuoroin Raimon ja vuoroin Unton autolla. Kerran miehet olivat joutuneet poliisin ratsiaan, sillä kerralla Raimo oli ollut ajovuorossa. Poliisi oli kysynyt ajokorttia ja Raimo oli näyttänyt opettelukorttiaan. Varsinaista ajokorttia ei ollut vielä. Siellä oli ( siihen aikaan, liekö vieläkin ) lupa ajaa opettelukortilla jos kortin omistava henkilö oli vieressä. Untolla oli Suomen ajokortti. Poliisi oli puistellut päätään ja selittänyt paljon, mutta kielitaito ei ollut riittänyt asian ymmärtämiseen. Sen he olivat kuitenkin ymmärtäneet, että poliisiaseman päällikkö on suomalaista syntyperää, tulkaa hänen puheilleen. Asemalla päällikkö oli kertonut, " kyllä se on pojat niin, että teillä ei ole kummallakaan ajokorttia", sillä Suomen ajokortti ei ole pätevä täällä. Oli tullut ajokielto.

  Miehet olivat menneet autolle ja ihmetelleet, mitä nyt. Eihän siihen ollut löytynyt muuta keinoa,kuin jatkaa matkaa, eikä kukaan tullut kieltämään.Työmaa oli hyvä ja ei sitä voinut jättää, joten he ajoivat vielä viikkojen ajan tämän poliisiaseman ohi, kortittomat miehet. Ajokortit hankittiin vasta sitten kun työmaa loppui.

  Minä myös olin hankkinut opettelukortin heti maahan tultuamme, mutta opetteluharjoitus oli vähän niin ja näin. Aluksi ajateltiin, että Raimo opettaa minut sitten kun saa itse kortin, mutta eihän siitä tullut mitään. Ihan ensimmäisellä kerralla tuli ongelmia. Lähdettiin Koirasten talon kohdalta ja ajettiin ylös High streettiä kohti ja siinä vasemmalle ja sitten heti Hillcrest Parkkiin. Mutta oivoi, minä taitamaton otin käänteen niin tarkasti, että auton rengas hipaisi risteyksen koroketta. Me huolestuneina ketsomaan miten siinä kävi. Kuului selvä sihinä. Raimo kiireesti rattiin ja käännös Koirasille päin. Rengas ei ennättänyt tyhjetä.  Kyllä minä sain vähän kuulla "kalliita sanoja" jopa siinä määrin, että sanoin lopettavani ajo-opinnot siihen paikkaan. Väitin kivenkovaa, että kyllä näin voi käydä kenelle vain, mutta Raimo vänkäs vastaan, että ei kenellekään muulle kuin sinulle. Ja minä vielä, että eihän tässä käynyt kuinkaan kun matkaakin oli vain parisataa metriä. VOI HYVÄ ISÄ!! No Raimo vei renkaan korjattavaksi ja asia tuli kuntoon ja unohtui.

  Hän ei kuitenkaan antanut noin vai periksi, ettäkö minä en voisi oppia ajamaan. Kysyi yhtä tuttavaa, Arvi Kumpulaa opettamaan minua. Siinä ei käynyt paljon sen paremmin kuin Raimonkaan kanssa. Arvi oli ollut jo vuosikymmeniä Canadassa ja käytti, tottakai, "fingelskan" sanoja tähän malliin, "laita kiiri päälle, paina latsia" ja vaikka mitä. Eihän minulla ollut aavistustakaan mitä ne olivat. Sen jälkeen korttihaaveet haudattiin hiljaisuudessa. Kuitenkin opin ajamaa jossakin välissä, että tarpeentullen pystyin olemaan kuskina. Ihan varsinaisen ajokortin suoritin vasta Suomessa ja ihan kunnialla. Paljon olen ajanut täällä ja ajan edelleen.

Kesä 1968

  Kesästä 1968 on jokin verran muistoja, joskin aika on kummasti sekoittanut asioiden järjetystä. Joskus on muistavinaan jotakin, mikä tapahtui silloin, mutta kohta huomaakin erehtyneensä.

  Elämänmeno ikäänkuin vakiintui Koirasille muuttomme jälkeen. Minä menin töihin, Raimo kulki metsätöissä kämpillä ja Riitalle löytyi hyvä hoitopaikka Hirvisillä. Helmi oli tosi kiva hoitotäti ja asui likellä. Me asuttiin Hillcrest Parkin tuntumassa ja Hirviset Crown streetillä, sinne oli oikopolku Hillcres Parkin vieritse. Riitta kipaisi sinne ihan itsekseen heti, kun oppi reitin.

 

Tässä on pari kuvaa, mitkä on otettu Koirasten takapihalla.

Kukista päätellen on alkukesä,

lisäksi huomaan, että Riitalla on vielä Suomesta tuodut vaatteet,

eivät ole vielä käyneet pieniksi.

 

Minulla on uusi mekko,

muistan miten ompelin sen käsin,

kun vielä ei oltu ostettu ompelukonetta.

Niin - ja vasta otettu permanentti.

Ikäni muistan, että en tykännyt, kun tukka oli kippuralla.

Nyt kyllä ajattelen, että eihän tuossa mitään vikaa,

hyvin se nuorelle käy.

 

 

  Olimme löytäneet monia uusia tuttavaperheitä. Eräs perhe joista jo mainitsinkin aiemmin, olivat  Kormanot. He olivat sahayrittäjiä Suomesta. Heillä oli ollut suunnitelma perustaa sahalaitos Port Arthuriin, mutta he luopuivat ajatuksesta ja muuttivat takaisin Suomeen. Loput meistä jatkettiin sinnikkäästi totuttelemista "uuteen maahan", niinkuin siellä sanottiin. Ja mikä oli totutellessa, kun oli löydetty työtä, sehän se oli tärkeintä.

 

  Jollakin tavalla, kaiken aikaa oli minulle aivan uusi kokemus elää työn sääntelemän aikataulun mukaan. Vapaapäivät Raimon kanssa eivät osuneet samaan aikaan, mutta totuttava oli. Miehet olivat kämpällä ja me naiset elimme oman rytmimme mukaan. Sirkan kanssa soittelimme päivittäin ja kun vapaapäivä koitti, minä kävelin Riitan kanssa kylään hänelle. Toisinaan Sirkka ja lapset tulivat meille. Yksi tapaus näistä vierailuista on jäänyt iäksi mieleeni. - Sirkka tuli kylään ja lähdimme kaupungille. Oli kaunis kesäinen päivä, kaupugissa istutukset ja kukat olivat loistossaan. Oli niin kaunista, että se piti pukea sanoiksi. Sanoin , "nyt on kyllä niin ihana päivä, että sitten, kun olen muuttanut takaisin Suomeen muistan tämän aina ja ehkä ikävöinkin." -  Siis siinä vaiheessa oli jo tullut se ajatus, että muutamme joskus takaisin.

 

  Uusi ja mukava asia tapahtui - Noposet tulivat Suomesta. Se oli piristys sille kesälle. Meillekin tuli uutta ohjelmaa, kun olimme mukana heidän alkuajan tapahtumissaan. Heille löytyi koti melko pian, ostivat talon Machar avenuelta. Ja työtä tottakai. Muistelen että "Leko meni rakennuksille ja Vieno aivan aluksi löysi siivoustyötä. Nuorimmat pojat olivat vielä koulussa, mutta pojat vanhimmasta päästä varmaankin hakeutuivat jo töihin. Ja näin heidänkin perheensä oli kiinni uudessa elämässä.

 

 

Pieni muutos

Muutin järjestystä oikealla olevassa sivupalkissa. Nostin tekstiluettelon ( blogiarkisto ) ylhäälle. Jos joku haluaa selata blogia, aikaisemmat tekstit löytyvät näin helposti.

Äsken aloin selata kirjoituksiani,  tarkistaakseni mitä olen kirjoittanut aikaisemmin, mutta ihmeekseni huomasin olevan melko vaikeaa löytää haluamaani tekstiä. Siispä tämä muutos taisi olla paikallaan. Klikkaa otsikon nimeä, vuosilukua , tai mitä nyt haluat ja löydät etsimäsi. "Siirtolaisena Canadassa alkaa kohdasta Helmikuu 2014.

Aina oppii jotakin uutta!!

Josko alkaisin taas

 Kaunis kesä meni

mielessä haikeus

se ainainen näin syksyllä.

 Toki toivotan syksyn tervetulleeksi

minähän rakastan sitä-

Suorastaan hullaannun,

sinähän olitkin näin kaunis loistavine väreinesi.

Joudun lainaamaan jonkun toisen sanoja

tulkitsemaan syksyä

jotenkin näin.

"Ei syksy ole tuskaa 

eikä kuolemaa.

Pitkän kesän jälkeen 

luonto levon saa.

Järvi menee jäähän

luonto hiljenee.

Luontoäiti vetää lumipeiton korvilleen."

Syksytyöt kohta tehty

varisseet lehdet haravoitu, verhot vaihdettu,

 tarkistettu likakaivot ja viemärit.

Tässähän voi jo alkaa

penkomaan muistojen lipasta.

Hauska huomio

  Kaikki on suhteellista. - Viime päivinä on ollut lehdissä juttua Amerikan autojen näyttelystä Helsingissä. - 1970-luvulla Suomessa oli iso juttu, kun Spede, Pertti Pasanen, omisti Mustangin. Tämä samainen Mustang on nyt näyttelyssä ja edelleenkin huomiota herättävä.

  Niin siitä suhteellisuudesta, meidän vuokraisäntäparilla on poika , en kylläkään muista hänen nimeään, - muistaako joku- . Hän omisti keltaisen Mustangin . Minusta tuntuu, että se oli tämän näköinen. Olenko oikeilla jäljillä?

  Jotenkin , silloin aikoinaan , minua hymyilytti se suuri tohina siitä Speden omistamasta Mustangista .

Valokuvia vuodelta 1967

                               Kuva Veijo Mäki

 Kuvan henkilöt

 

Vasemmalta - Tuntematon, vuokraemäntämme Irja Koiranen, Luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Hautala vaimoineen, tuntematon ja vuokraisäntämme Simo Koiranen.

Kuva Veijo Mäki

 

 

Paavon päivät Secord streetin pappilassa

Henkilöt, takana, Veijo Mäki, Paavo Hautala, Esko Pesonen, Rainer Partanen, Esko Talvensaari

Edessä, Marjaana Jämsä (Martikainen), Anna-Maija Soininen, Aino Hautala, Maija Pinola (Hakkola) ja Liisa Laakko.

 



                                                              

 



 

Koitti ensimmäinen kevät

  Keväiset päivät olivat ihania, mutta jotakin tuntui puuttuvan, kaipasimme laululintuja. Ainoat olivat varpuset kadun varressa olevan puun juurella, mutta nekin kelpasivat. Tirskuttelivat niin kotoisesti auringon paisteessa. Suomessahan on linnuilla keväisin valtavat laulajaiset, valitaan reviirit pesintäkautta varten.

  Kielikouluni loppui ja sain oikein todistuksenkin ja se on ollut tallessa näihin päiviin asti ( kuinkas muuten, kun olen säilyttänyt yhtä jos toistakin), mutta nyt sitä ei näy misään. Hmm.. ihme ja kumma. Mieleen tulee monenlaisia pieniä tapahtumia. Silloin varmaankin olin töissä Ellenillä muutamana päivänä. Aloin pian etsiä vakituisempaa työtä ja sainkin sellaisen General Hospital'issa keittiöllä. Noihin aikoihin tuli eteen myös muutto, sillä asuntohan oli alun alkaenkin ollut väliaikainen. Silvastit ostivat oman talon John streetiltä ja meille löytyi asunto Dufferin Streetiltä, Irja ja Simo Koirasen alakerrassa. Asunto oli huone ja keittiö, ihan riittävän iso kolmen hengen perheelle. Talo oli uusi ja katu ja koko seutu tosi viehättävä. Noin viidenkymmenen metrin päässä oli Hillcrest Park kauniine kukkaistutuksineen. Siellä kävimme usein kävelemässä ja ihailemassa kukkia ja alla olevaa kaupunkia . Kumpaisenkaan perheen muutosta ei ole jäänyt minkäänlaista muistikuvaa. Sen muistan että muutto tapahtui Toukokuulla. Ja heti muuton jälkeen menin töihin sairaalaan.

  Kovin oli jännittävää mennä töihin "kieliseen" ympäristöön. Olinhan kyllä käynyt sen kielikoulun, mutta en vielä ymmärtänyt kovinkaan paljon. Heti alkajaisiksi esimies ( nainen) vei minut ison taulun luo, missä oli tekstinä mitä kunkin työntekijän työnkuvaan kuului. Hän kehotti minua lukemaan määrätyltä kohdalta, mitä minun työni oli. Minähän luin ääneen koko litanian ja hän sanoi, että siinä se nyt oli kokonaisuudessaan. Minä puolestani, että ei kyllä ole mitään aavistusta, mitä minun pitää tehdä. Hän taasen , että kuinka niin, sinähän luit. Minä - että en ymmärtänyt lukemaani, olen vain oppinut jotenkin ulkomuistista miten sanat äännetään ja se onnistuu. Häntä hymyilytti, mikä oli harvinaista,sen tulin myöhemmin huomaamaan. Hän oli aika kolkko "naisen puoli", eikä hymyillyt kovinkaan usein. No sain sen opetuksen sitten suullisesti ja entisen työntekijän mukana ollessani muutaman päivän. Kaikista kamalinta oli alkuun olla liukuhihnalla jakamassa ruoka-annoksia. - Työ keittiöllä oli aika rankkaa, sillä kesä oli kuuma, päivällä kovat helteet mikä laukesi öisin kovina ukkosen ilmoina. Työmatkat kuljin bussilla, mutta viikonloppuisin Raimo vei ja haki minut omalla autolla. Tuli eteen uusi asia, minulla oli kaksivuorotyö ja koko kesänä sattui ainoastaan kaksi sunnuntaivapaata. Se oli uutta ja hiukan harmittavaa, sillä ei voitu mennä mihinkään, vaikka oli oma auto. Koskaan aikaisemmin en ollut ollut tällaisessa työssä. Toki ne kaksi vapaata viikonloppua sitten oltiin yhdessä. Elias ja Mary Kumpula veivät meidät molemmat perheet kesämökilleen. Oli se ihanaa, pulikoitiin järvessä hellettä paossa. Ja se järvessä pulikointikin oli uutta, sillä entisillä seuduilla Suomessa ei ollut vesistöjä lähimaillakaan.

  Tässä Raimo Koirasten talon takapihalla. Kuva lähetettiin Raimon vanhemmille ja heiltä tuli vastaus kirjeessä, että "Raimo on lihonut". Tosi, sillä nopeasti hyvät ruuat metsäkämpillä alkoivat tehota, vaikka työ olikin kovaa.



Raimo ja Riitta Koirasten talon etuportailla.

Sama talo 42 vuotta myöhemmin.
 

Kuva on otettu Hillcrest Parkilla ja takana näkyy taloja High streetin varrella. Tein ihmeellisen huomion. Aina ei näköjään kiinnitä huomiota samoihin asioihin. Kun kävin muuan vuosi sitten Thunder Bay'ssa harmittelin, kun milestäni viime vuosina oli talorivistöön ilmestynyt arkkitehtuuriltaan täysin sopimaton talo, nykyaikainen. Nyt huomaan, että sehän on ollut siinä jo 1968. Tuo matala talo auton takaosan yläpuolella. Kumma, etten huomannut sitä silloin.

                                               Tässä Riitta on Koirasten talon takapihalla.

Kauniita päiviä

  Taukoa kirjoittamisessa.

 Päivät ovat aivan liian kauniita käyttää koneella istumiseen.

Lumen rippeet sulamassa.

Tikka päräyttelee soitimella,

kuuleeko kumppani,

tule pesäpuuhiin.

Joutsenet joikavat suolla, kevättä ilmassa.

Riemua rinnassa.

Musiikki ja televisio

   Oli varmaan vielä syksyä, kun löysin muistaakseni Bay streetiltä, Laurin kaupasta käytetyn pienen matkaradion. Se oli viininpunaisessa nahkakotelossa ja tosi sievä, patterilla toimiva radio. Kannoin aarteeni kotiin St James streetille, laitoin patterin sisälle, avasin sen ja aloin etsiä asemia. Heti löytyi country musiikin kanava ja voihan, mikä jysäys, rupesi kuulumaan "Louisiana man" jonkun naisartistin esittämänä. En osaa selittää, mutta koin kyllä sellaisen ihastuksen, että kerrasta ihastuin country musiikkiin. Olin toki aina pitänyt siitä, mutta ei se koskaan ollut suorastaan lyönyt minua "kanveesiin". Se oli siinä, kerrasta poikki, that's it, eikä ole hellittänyt sen koommin. Tämä kappale kuului hyvin usein, mutta en vieläkään tiedä kuka esittäjä oli. Olen etsinyt sitä netistä loputtomiin, mutta en ole löytänyt juuri sitä. Tunnistaisin sen kyllä, koska siinä oli oma "letkeä" poljentonsa.

  Kerran kävelimme Raimon kanssa Red river road;in alkupäässä, likellä Cumberland streetiä. Siellä oli musiikkikaupan ikkunassa esillä country levyjä, jokin tupla albumi tarjouksessa. Sanoin Raimolle, että minun tekisi mieli tuota. Raimo sanoi, että mennään ja ostetaan se. Täysosuma minulle! Vieläkin, yli neljänkymmenen viiden vuoden kuluttua pidän siitä.

 



    Ninety miles an hour,  Hank Snow, yes! Mikähän lie miehen äänessä, että se syöpyi mieleeni iäksi. Varmaankin kummallisin ääntäminen mitä löytyy. - Etsin netistä, mitä kerrotaan Hank Snow'sta, kappas, hän on Canadalainen, syntynyt Nova Skotiassa. Sitä en tiennytkään. Mies pieni, muttä ei ääni. Kyllä tuota levyä on kuunneltu, totta tosiaan, mutta se on vielä hyvässä kunnossa, hellien käsitelty.

  Mielimusiikista tuli mieleeni ajatus, että oma mielimusiikki ei välttämättä kiinnosta , saatikka "lyö kanveesiin" jotakin toista. Saattaa olla, että se herättää ainoastaan kummastusta jossakin toisessa henkilössä. Ehkäpä se liittyykin johonkin elämäntilanteeseen ja riippuu tilanteesta, muodostuuko siitä myönteinen, vai kielteinen mielikuva. Noihin aikoihin muistan olleeni hyvin onnellinen, uusi elämä, uudet mahdollisuudet. Ja siksi toisekseen, ilmapiiri oli kevyempi siellä. Johtuikohan se siitä, kun siellä ei ollut kaamosta, taisin jo mainitakin tästä. Nyt täytyy kohta olla tarkkana, ettei käy niinkuin Päätalolle, että kirjoitan asiat moneen kertaan. Minun tapauksessani sen jo ymmärtää, kun olen paljon vanhmpi, kuin päätalo kirjoittaessaan. - Tuosta ilmapiiristä tytär Riitta ilmaisi asian varsin selkeästi.- Suomeen paluun jälkeen, ehkä noin kuusi vuotta myöhemmin hän kävi siellä lomalla. Palattuaan, heti kun näki minut, hän sanoi: " haluan heti takaisin, siellä on taivaskin korkeammalla.

 

 

 

  Muitakin aarteita on tallella, mutta yhden mieluisimmista, James Lastin Hammond a Gogo annoin lainaan yhdelle tuttavalle ja hän unohti palauttaa sen. En kuitenkaan ole vielä menettänyt toivoani sen takaisin saamisesta. Tämä tuttava kuoli vuosi tai pari sitten, mutta ehkä levy on ollut hänen jäämistössään. Täytyypä kysyä.

 

  Televisio ohjelmista muistan Beverly Hilbillies, Tommy Hunter-, Fred Skelton Show ym.