Kesä 1969

 

Henkilöt vasemmalta

Elias Kumpula, Tilda ja Arvi Mäki ja Mary Kumpula

 

Tässä kuvassa myös meidän perhe

Kuvaajana Elias Kumpula

 

Kesä oli kaunis, ihan kuten kaikki kesä yleensä ovat muistoissa kauniita. Mukavia viikonloppuja, käytiin Kumpuloiden kanssa heidän kesämökillään. Alla oleva kuva on eräältä mökkiretkeltä. Ajaessamme huomasimme tien sivussa pienen karhun poikasen. Eksyneeltä näytti, ei  emoa missään, pysähdyimme katsomaan. Kohta tielle pysähtyi auto toisensa jälkeen ja kamerat raksuivat. - Vaikka karhu oli aika yleinen niillä seuduilla, ei toki monikaan ollut nähnyt niitä, en ainakaan minä. Totta kai kuvittelimme , että pennulla on nälkä ja annoimme palasia eväistämme. Söihän se, lieneekö ollut nälkä. Kohta kuitenkin arvelimme, että emo voi olla metsän siimeksessä, joten lähdimme eteenpäin

 

 

 

 

  Olikohan se juuri tämä kesä, kun Port Arthur ja Fort William yhdistettiin samaksi kaupungiksi ja tälle näin syntyneelle uudelle kaupungille oli löydettävä nimi. Nimestä järjestettiin äänestys. Mekin olimme jo niin kotiutuneet, että osallistuimme äänestykseen, mutta oivoi, meidän äänestämämme nimi ei voittanut. Radiossa, televisiossa, sanomalehdissä ja yleisesti  muutenkin käytettiin paljon Lakehead nimeä, mutta vaalin voitti kuitenkin Thunder Bay, kaupunkihan sijaitsee  "UKKOSLAHDEN" rannalla.

 

  Miehet siis kulkivat töissä, mutta me naisetkin pääsimme tutustumaan Nakinaan kesän alkupuolella. Työnantaja järjesti juhlat, "safety party"nimikkeellä . 

 

   Minä, Sirkka Silvasti, Sirpa Hollanti ja Lea Halonen menimme Halosen autolla. Raimo selosti minulle kotona matkareittiä ja mainitsi, että se on pieni kaupunki metsien keskellä. Varokaa ettette vahingossa aja ohi. Kun mielestämme alettiin lähestyä kaupunkia, koetettiin olla tarkkana, hiukan sateinen päivä sattui olemaan silloin. Minä tietenkään en malttanut olla jekuttamatta ja jossakin vaiheessa kiljaisin - "tuolla se oli". Jarrut pohjaan - "missä, missä". Minä - "ei se tainnutkaan olla". Vihdoin oltiin perillä, eikä se sitten ollutkaan ihan niin pieni kaupunki mitä luulimme.

 

  Olen monta kertaa muistellut tätä ensimmäistä tutustumista Nakinaan. Minä luulen joissakin asioissa olevani erilainen kuin monikin meistä.- Koin jotakin erilaisuutta, jännittävää Nakinan ilmapiirissä. Tällä Suomessa sen huomaa selvemmin. Ajatellaanpa esimerkiksi miten erilaiselta ja sanoisinko eksoottiselta tuntuu sellainen pieni kaupunki erämaiden keskellä sellaisesta joka on elänyt seudulla jossa joka ikisen mutkan takana on talo tai kylä tai jotakin asutusta. Useinkaan ei mitään merkittävää, mutta jotakin. Siellä oli erämaata joku kymmenen kilometriä ja pieni kaupunki ja näin uudelleen ja uudelleen.

 

  Juhlat olivat melkoiset, tarjottavaa pöydät notkuen ja lopuksi tanssia. Ja juotavaa oli yllinkyllin. Yövyimme miesten vuokratalossa ja tunnelma oli rattoisa, tottakai.

 

  Nakina oli siihen aikaan n. 50 vuotta vanha, perustettu rautateiden tarpeisiin. Oli rakennettu alueen halki kulkeva  rautatie ja asema missä junat pysähtyivät. Rautatiet tarvitsivat työntekijöitä ja työntekijät asuntoja ja näin syntyi kaupunki. Talot olivat pieniä alunalkaen hirsistä rakennettuja, osa jo parhaat päivänsä nähneitä, mutta osa remontoituja. Kaupungin rakentajissa oli ollut paljon myös suomalaisia ja muutama näistä alkuperäisistä asukkaista eli vielä siihen aikaan. Seutu oli ollut intiaaniväestön aluetta. Monet rakentajista olivat menneet naimisiin intiaaninaisten kanssa ja jälkeläisiä asui edelleen siellä. Kauppiaita, metsästäjiä ja muita ammatin harjoittajia oli myös tullut. Jollakin tavalla paikassa oli tietty tunnelmansa.

 



   Kaupungin nimi NAKINA on intiaanien kieltä ja

tarkoittaa "sammaleen peittämä alue, kenttä"

Minä suomensin nimen muotoon,

SAMMALIKKO

 



Nakina kuvioissa

  Raimo ja kaverinsa alkoivat kulkea metsätyössä Nakinassa. Se sijaitsi noin 500 kilometrin päässä Port Arthurista. He löysivät asunnokseen , paikallisten uusien tuttavien kautta, vanhan tyhjillään olevan talon. Aivan alkuvaiheessa he laittoivat ruokansa itse, aamulla pekonit ja munat , sekä eväät ja iltapäivällä ruoka. Raimo muistelee, että joskus joku heistä meni ja "haki" järvestä tuoretta kalaa, joku toinen jäi kuorimaan porunoita ja näin saatiin kalakeittoa. Heti alusta alkaen minä tein Raimolle ison kasan hyviä voileipiä mukaan koko viikoksi. Sanoi syövänsä iltapalana ja eväänä myös.
 
  Suomalaisia miehiä, ketkä saivat silloin työpaikan oli muistaakseni kahdeksan tai yhdeksän, kaikki perheellisiä. Kaupungissa oli tyhjillään olevia taloja ja vähitellen useimmat ostivat talon ja perheet pääsivät muuttamaan kaupunkiin. En muista mihin tahtiin muutto tapahtui. Eräänä viikonloppuna Raimokin kotiin tultuaan kertoi ostaneensa talon. Minulla oli työpaikka ja päätimme asua Port Arthurissa syyskesälle asti ja muuttaa vasta sitten kun koulut alkavat.

  Sinä kesänä minulla oli parempi onni vapaapäivien suhteen, sattui monta vapaata viikonloppua. Kesä oli mukava hellekesä. Kaikenlaista kivaa on jäänyt mieleeni. Yksi tapahtumasarja erityisesti. Saimme yllätysvieraita Länneltä, Winnipegistä päin.

  Isänihän oli - kuten edellisessä juttusarjassani olen kertonut - aikoinaan, n. neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, ollut siirtolaisena samoilla seuduilla mitä mekin olimme. Hänellä oli monia kirjeenvaihtokavereita, perheitä Canadassa. Eräät heistä olivat Tilda ja Arvi Mäki, Pointe du Bois oli kotikaupunkinsa. Isä oli kirjoittanut heille, että hänen tyttärensä (minä) perhe asuu Port Arthurissa, käykääpä kylässä. Tilda ja Arvi olivat kotoisin  samalta kylältä kuin minäkin, Kärsämäen Saviselästä. Tilda oli ihan syntyjäänkin Saviselästä, mutta Arvi oli syntynyt Amerikassa, muuttanut vanhempiensa mukana takaisin Saviselkään, mutta muuttanut myöhemmin Canadaan. He olivat tavanneet siellä ja menneet naimisiin.

  Niinpä, eräänä lauantaina, viikonloppu alkamassa ja meillä oli ajatus lähteä ostamaan astiasto, suuntana Simpsons - Sears Fort Williamissa. Riitta ei halunnut lähteä meidän mukaamme, ei millään. Meillä oli kova miettiminen, uskallammeko jättää hänet yksin kotiin. Päätimme uskaltaa, sillä Koiraset, vuokraisäntämme olivat kotona, yläkerrassa. Annoimme ison liudan ohjeita mm. Älä  avaa ovea KENELLEKÄÄN, ei vaikka tulisi kuinka kiltin näköinen ihminen.

  Ja niinhän siinä oli käynyt, että oven taakse oli ilmestynyt kiltin näköisiä ihmisiä oikein kaksin kappalein - Tilda ja Arvi Mäki. Riitta oli selittänyt, että hän ei voi avata ovea, kun äiti ja isä kielsi. Tilda ja Arvi olivat sanoneet, tuo on aivan oikein ja olivat menneet autoon odottamaan.

  Kun kotiuduimme ostosreissultamme astiasto ostettuna, meitä odotti mukava yllätys. Olimme saaneet vieraaksemme todella ystävällisen ja miellyttävät pariskunnan ja vielä sellaisen jotka olivat kotoisin samoilta seuduilta Suomesta.

Ukkoskesä

 

Kesä tuli, hellettä ja ukkosta. Muistaakseni juuri tämä kesä oli sellainen, päivällä helle porotti kuumentaen kadut ja koko kaupungin, mutta yön aikana kovat ukkoset viilensivät ilman niin, että aamusta oli ihan mukavan viileää. Olin työssä sairaalan keittiössä ja siellä oli todella tukalaa. Minun työtehtäviini kuului mm. vihannes- ja maitotuotekylmiöiden siivous. Olipa mieluista - taisin siivota niitä ihan pitkin päivää, vaikka ei olisi niin tarvinnutkaan.

 

  Yllä olevassa kuvassa olemme lasten kanssa jossakin suomalaisten seuran kesäkämpällä lasten kesäjuhlassa. Aikuiset vasemmalta; Helmi Hirvinen ( Riitan hoitotäti), edessään poikansa Pauli, Sirkka Silvasti ja tytär Margrit ja minä. Riitta kurkistelee takana vasemmalla. Muita lapsia en tunne. Olisipa hauskaa jos joku tunnistaisi loput.

 

Kukkaloistoa ja Riitta uudessa mekossa Hill Crest Park'illa.

 

Tässä kuvassa Riitan kanssa on joku tyttö lähistöltä. Tämä tyttö oli tullut vasta aikoihin Suomesta vanhempineen ja kaipasi leikkikaveria. Usein hän kipaisi meille leikkimään Riitan kanssa. En koskaan tullut tietämään keitä tyttö perheineen oli. Hän vaan ilmestyi pihalle eräänä päivänä ja tuli usein sen jälkeen. Keitä olivat, saanko koskaan tietää.

 

Kaupungissa oli uima- ja retkeilypaikka Bulevard lake . Sinne suuntasimme lasten kanssa hellettä pakoon, mutta emme usein. Hankalaa mennä sähköbussilla toiseen laitaan kaupunkia helteessä. Sama matka takaisin ja sen jälkeen oli ainakin yhtä kuuma kuin lähtiessä. Joskus menimme istumaan kauppojen baaritiskin ääreen nauttimaan kylmää juomista. Ai että oli ihanaa, parempaa kuin Suomessa. Nautittiin olostamme.

 

 

Kolme eri työnantajaa, vuosi 1969

  Olen monta kertaa ihmetellyt, miten olen tullut säilyttäneeksi kaikkea mahdollista noilta siirtolaisuus ajoilta. Olisikohan se ollut alitajunnassa ajatus, että kiva joskus katsella ja muistella millaista oli. Siihen maailman aikaan oli selvää, että ansiot ja moni muukin asia oli paremmin Canadassa, kuin Suomessa. Ei ollut kuin vähän yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun Suomi oli sodassa, joten oltiin vielä monessa asiassa kehitys asteella. Tosin Suomessa mentiin huimaa vauhtia eteenpäin. - Ei minulla kuitenkaan ollut minkäänlaista ajatusta siitä, että kirjoittaisin jotakin historiikkia siirtolaisuudesta 1960-1970 luvuilla. Nyt nämä säilyneet paperit ovat hyvä dokumentti. Ansiotaso oli todella hyvä, ainakin metsätyössä. Siihen aikaan puhuttiin, että metsätyössä ansiotaso oli selvästi parempi kuin pienillä virkamiehillä. En tiedä, miten lienee. Nyt nämä verotiedot säilyvät ja joku taitava netin käyttäjä saisi nopeasti selvän, miten tämä asia oli suhteutettuna esimerkiksi ruuan, asumisen, polttoaineiden, verotuksen ym. hintoihin. Olisi varmaankin viisasta ladata näitä verotietoja useammalta vuodelta. - No kunhan tässä innostun, niin jospa se tästä.

1969

  Uusi vuosi alkoi hyvissä merkeissä. Abitibi aukaisi työmaat ja miehet pääsivät töihin. Kyllä oli  mukavaa. Elämä hymyili ja vielä erikoisen suloisesti meille pohjoisen ihmisille. Ei ollut KAAMOSTA. Aurinkoiset päivät ja pituuttakin niillä oli enemmän kuin mihin olimme tottuneet koti Suomessa. Uusia tuttavia löytyi, Hyväriset,  Martti ja Pia Kuopion seuduilta.Tuttavuus alkoi joskus talvella. Hyväristen kanssa taipaleemme siirtolaisina kulki tästä lähtien yhtämatkaa, vaikka sitä emme tietäneetkään vielä tutustumisvaiheessa. He olivat tulleet Port Arthuriin jo hiukan aikaisemmin kuin me, joten paikkakunta oli tuttu ja Martti tiesi mm. kalavesiä. Miehet kulkivat "jääkalassa" ja tuoretta kalaa rupesi näkymään ruokapöydässä usein. Alla oleva kuva on joltakin kalareissulta. Hanki "kilottaa" ja elämä hymyilee.

  Samalta kevättalvelta on myös seuraava kuva. Jossakin oli mäenlaskupaikka lapsille, en muista missä siellä, jokatapauksessa likellä, koska menimme sinne kävellen, me naiset ja lapset. Riemukas on tunnelma tässäkin kuvassa.

  Mehän asuimme Dufferin streetillä ihan Hill Crest Parkin kupeessa. Ja kuten useimmat meistä  tiedämme, maasto nousee aika korkeaksi. Tämä "Parkin" etelän puoleinen rinne on osaksi rakentamatonta, nurmikkoa ja polku jota reunustavat puut. Hyvä mäenlasku paikka talvella ja ihan meidän ikkunamme alla. Kerran Sirkka tuli lasten kanssa minulle kylään. Sirpa ja Riitta halusivat mäenlaskuun rinteeseen. - Sinne menivät ja olivat kauan. Viimein tulivat ja olivat hiukan syyllisen näköisiä. Me kyseltiin, mikä hätänä. -  " Me laskettiin pulkalla yhden talon seinään ja pulkan keula taittui"!? - Siihen aikaan pulkat (liukurit) siellä olivat alumiinista valmistettuja, joten pulkan keula oli todellakin taipunut melko lailla enemmän kaarevaksi, mitä se alun perin oli.  Tytöt olivat laskeneet vähän liian korkealta ja vauhti oli ollut varmaan hurja. Onni onnettomuudessa, että tytöille ei käynyt kuinkaan. He kertoivat että talosta oli tullut täti katsomaan, kävikö pahasti. Toki kerroimme heille, että  ei se mitään, jos pulkka vähän taittuu, kun itse säilyivät ilman vahinkoja.

  Työ Abitibillä ei kuitenkaan kestänyt juuri paria kuukautta pitempään. Jälleen työttömyys ja uuden työn haku. Löytyi - J. F. Thomson Timber Limited, pieni yrittäjä, työtä pariksi kuukaudeksi. Sekin työmaa loppui Huhtikuun lopussa. 

  Siinä vaiheessa Raimo hakeutui kielikurssille, mutta oltuaan siellä kaksi päivää, "pojat" ( Raimo kertoo näin ) tulivat kuulema ja sanoivat, että nyt ei joudeta kielikurssille, on löytynyt HYVÄ TYÖMAA. Siihen loppui opiskelut. Raimo, Unto, Martti, Halosen veljeksiä, Hollannin Raimo ja oliko muita, lähtivät kysymään töitä paikkakunnalle Longlac Ontario. Siellä toimi amerikkalainen Kimberly-Clark Pulp and Paper Company Ltd. Otettiin metsätyömiehiä, alueelle Nakina Ontario. Kaikki miehet pääsivät töihin! Siitä alkoi n. kolme ja puoli vuotta kestävä hyvä työllisyyskausi.

 Tämä miesporukka oli, sanoisinko "huljakan" näköistä porukkaa, kaikki vähintääkin 180 - 190 cm pitkiä, miehiä parhaimmillaan. Joku olikin ihmetellyt, "ovatko kaikki suomalaiset näin pitkiä"? Näin naisen näkökulmasta katsoen sanoisin, että komeita olivat miehet ja hyviä työmiehiä.

Molemmat tuli - mies ja Joulu

   Pitkä kaunis syksy muuttui yllättäen talveksi. Raimo tuli takaisin joulun tuntumassa, matkalaukku pullollaan terveisiä. Kyllä tuntui mukavalta - perhe taas koossa.

  Siitä joulun ajasta ei muistu ihmeitä mieleen, jotakin pientä kuitenkin. Aivan ensimmäiseksi tuli eteen joulukuusen hankinta ja siinä asiassa tuli avuksi Elias Kumpula. Elias ja Mary olivat tulleet meille hyviksi tuttaviksi heti alussa ja Elias auttoi lukuisissa asioissa niinä aikoina. - Elias omisti metsiä kaupungin likellä, joten suunta sinne kuusen hakuun. - Siinä kävi kuitenkin sillä tavalla, niin kuin usein entisinä aikoina, että parhaan näköiset kuuset näyttivät olevan aivan muissa metsissä kuin omissa, niin nytkin. Ei kun kuusia kaatamaan. Elias oli siinä samalla kertonut kaikki mahdolliset rangaistukset mitä tästä on seuraamuksena, jos kiinni joudutaan. Isot sakot ja heiltä saattaisi mennä autotkin, ym. uhkakuvia. Olivat kantaneet kuuset tien varteen autojen luo ja juuri kun olivat sitomassa niitä autojen peräosaan, oli tullut poliisipartio. Elias oli vilkkaaseen tapaansa selittänyt paljon. Poliisit olivat keskustelleet tovin ja toivottaneet hyvää joulua ja jatkaneet matkaansa. - Raimo puolestaan oli saanut selityksen, että Elias oli kertonut poliiseille, että he ovat hakeneet kuuset hänen omistamastaan metsästä ja olivat pysähtyneet korjaamaan niiden sidontaa juuri tässä kohtaa, että eivät putoa kyydistä. - Sitä Raimo vieläkin ihmettelee, että miten tuo selitys meni läpi, sillä paksussa lumessa oli tulojäljet metsästä suoraan autolle. Kyllä kai poliisit sen huomasivat. -- Toisaalta jospa ne kuuset kuitenkin olivat Eliaksen omasta metsästä ja hän huvikseen sepitti tällaisen tarinan lisätäkseen asian jännittävyyttä. En tiedä.

  Muutakin muistuu mieleen. Minä olin töissä General Hospital'issa ja työkavereita oli joka puolelta Eurooppaa tulleita naisia, yksi heistä oli Nellie, pullea iloinen nainen. Hänen vanhempansa olivat tulleet Canadaan Puolasta heti toisen maailmansodan jälkeen. Juttelimme kahvitauoilla itse kunkin maan perinteisistä joulu ruoista. Meidän perheessä oli jo edellisenä jouluna ihastuttu kalkkunaan. Nellie kuitenkin kertoi, että on jotakin vielä parempaa - ANKKA. Selitteli vuolaasti ja antoi jopa reseptinkin - ja minähän uskoin. Hankin sen ankan ja laitoin kaikkien ohjeiden mukaan, mutta voi surkeus, ei se meille maistunut, ei niin millään. Onneksi oli laitettu kinkku, joten se pelasti tilanteen.

  Tähän ankkajuttuun liittyy hauska tapaus, mitä joskus muistellaan naurussa suin. - Jokaisella kunnon naisella oli oltava kalkkunan paistamiseen soikea kookas emalinen vuoka, tällä kertaa olin käyttänyt kyseistä vuokaa ankan paistamisessa. - No me kun emme saaneet syötyä sitä ankkaa , Raimo sanoi, että vie tuo vuoka ulos, tuollahan juoksentelee jonkun koira tästä lähistöltä, kyllä se  sen syö. - Minä tein työtä käskettyä ja kutsuin sitä koiraa. - Seurasimme ikkunasta kun koira tuli ja haisteli ankkavuokaa uteliaana tovin - nosti jalkaa ja PISSIÄ TIRAUTTI VUOKAAN. Voi hyvät hyssykät !! Raimo sanoi -- " ja minun olisi pitänyt syödä tuota!! Minä puolestani -- "minun vuoka!! Miten tuo puhdistetaan! Kyllä kai se saatiin puhdistettua -- lukemattomia kertoja kiehuttamalla ja kuuraamalla ja kuuraamalla ja kiehuttamalla. Siihen loppui meidän ankkakokeilumme.

Tässä pari kuvaa noilta ajoilta. Raimolla on tapana sanoa näistä kuvista - naisväki olivat kylki kylessä, kun vihdoin saivat hänet takaisin. Riitta oli kuvaajana tuossa alimmaisessa kuvassa, eivätkä kahdeksan vuotiaan taidot vielä riittäneet kameran kohdistamisessa, joten minun pääni on jäänyt pois. No väliäkö tuolla, näkyvätpä kuitenkin uudet Raimolta joululahjaksi saamani aamutossut. Tiedä häntä, vaikka niitä on juuri kuvannutkin, oli nimittäin ollut makutuomarina kenkäkaupassa.

Aikamiehet - Iltatuulen viesti

Metsänmyyntiä ja hautajaiset

  Lentokone häipyi horisontin taakse ja minä palasin töihin. Hiukan oli mieli myllerryksessä, mutta ajattelin, että tuleehan se sieltä takaisin. Päivät alkoivat kulumaan normaalisti, sillä oli jo totuttu siihen että mies ei ole aina kotona. Koko siellä olon ajanhan hän oli ollut metsäkämpillä viikot ja tuli kotiin vain viikonlopuksi. Nyt vain oli odotettavissa pitempi poissaolo.
 
  Kirjettä alettiin Riitan kanssa odottamaan ja tulihan se muutaman viikon kuluttua. Suomessa oli jo täysi talvi ja niin hyvät metsäkelit, että oli tehnyt hankintakaupan, puun hinta ihan kohtuullinen. Pöllin teossa oli heti kohta Suomessa. Hmm, niin tyypillistä häneltä. Koti oli asuttavassa kunnossa, sillä Raimon isä, äiti, veli ja sisko olivat muuttaneet meille asumaan. Ja hyvä oli metsätöissä kulkea, kun äiti oli laittamassa ruokaa. - Jänismetsällä oli kulkenut myöskin, vanhemmilla oli ajokoira. Tässä pari kuvaa.

 

Siihen aikaan, kun elämänmeno oli vielä hiukan leppoisampaa mitä nyt, miehet saattoivat sytyttää metsässä nuotion ja kokoontua eväiden syöntiin sen ympärille.

 

  Viikot vierivät, kunnes tuli jälleen kirje. Siinä kirjeessä oli yllättävä tieto. Raimon isä Eino oli yllättäen kuollut sydänkohtauksen työmaan kortteritalossa, kolmea viikkoa vaille 59-vuotiaana. Raimo kertoi tulevansa takaisin Canadaan jouluksi, sitten kun hautajaiset ja muut järjestelyt ovat ohi.

 

  Outo oli olo, kun millään muulla tavalla ei voinut osallistua tapahtumiin, kuin kirjeellä ja odottaa ja odottaa. Alapuolella on kuva lähettämästäni surunvalittelukortista.

 

 

 



Suomi reissu

 

  Kesä meni työn merkeissä ja hyvä niin, mutta syyskuussa Raimon työt Atikogassa loppuivat. Raimo sanoi ihmetellen " tänne astiko piti tulla näkemään sekin, millaista on olla työtön." Aina oli löytynyt työtä, mutta nyt ei heti näyttänyt löytyvän mitään. Meni siinä joitakin päiviä, kunnes kerran kun tulin töistä hän sanoi miettineensä, että lähtee käymään Suomessa. Yllätys se oli minulle, mutta heti kuitenkin innostuin asiaan minäkin. Ei muuta kuin asia vireille ja ihan pika pikaa Peuhkurin Kaarinan puheille lippuja ostamaan. Minulla on sellainen tunne , että ei siinä kauan harkittu eikä mietitty. Rahaa ei ollut vielä ihmeemmin säästössä, joten Raimo teki "Pay-later plan" sopimuksen. Matkan hinta oli 690 dollaria ja matkasta maksettiin 303 dollaria käsirahaa. Matkavakuutukset ja matkapäivä sovittiin ja kaikki oli valmista.

  Lähtöpäivä ei ollut vasta kuin muutaman päivän kuluttua. Hankittiin tuliaisia ja matkavaatteita. Tuliaisista muistan että Raimo osti monta pakettia purukumia lapsille ja syy oli se, kun purukumipakkaukset olivat erilaisia kuin Suomessa. Muista tuliaisista ei ole mitään muistikuvaa.

   Mielessäni oli myllerrys, haikeus, ikävä ja ties mikä. Minulla ei ollut vapaapäivää lähtöpäivänä, mutta sain kaksi tuntia vapaata kesken työn.

 

Päivä oli kaunis, se syksy oli pitkä kaunis ja lämmin. Lokakuu kohta puolessa välissä. Kuvista näkee kuinka ruoho on vihreä ja puissa ja pensaissa on lehdet.

Silvastin Unto lähti kyytimieheksi lentokentälle. Minä, Riitta ja Kullervo Kumpula lähdimme saattamaan. Ja sen että on Lokakuu, huomaa Kullevon vaatetuksesta, turkiskaulus takissa.

  Siihen aikaan meidän siirtolaisten mielissä kotimaahan lähteminen oli iso asia. Kesäisin, kun Suomi-Seuran lennot lähtivät, lentokentän parkkipaikat olivat täynnä autoja. Mekin oltiin joskus saattamassa lähtijöitä, vaikka heissä ei olisi ollut tuttuja ollenkaan. Nyt kun oma mies lähti , oli ilmassa juhlan tuntua,aivan käsittämätön määrä tunnetta.

 

 

 

Canadan ajokortti - silloin ennen

"Leioffia" ja ajokortteja

  Aikaisemmin muistelin , että työt jatkuivat Abitibilla vielä kesällä, mutta vanhoja veropapereita selatessani huomasinkin, että miehet olivat joutuneet työttömiksi joskus keväällä. Sen jälkeen olivat töissä Jim Gibson nimisellä urakoitsijalla Atikogassa. Työ oli jotakin tie- tai sähkölinjan raivausta moottorisahalla. Raimo muistelee että kyllä se vähän ihmetytti, linja raivattiin metsään, eikä kaadettuja puita kukaan myynyt saatikka ottanut talteen. Tämä Gibson oli sanonut , tehkää puille mitä haluatte, kunhan linja tulee tehtyä, se on päätarkoitus. Ei ollut löytynyt muuta keinoa kuin sytyttää isot roviot ja polttaa puut. Kun roviot oli saatu alulle, oli tuorekin puu palanut hyvin, yötä päivää.

  Olivat siellä viikot pitkän matkan takia, majoittuivat motellissa ja tulivat viikonlopuksi kotiin. Matkat ajettiin vuoroin Raimon ja vuoroin Unton autolla. Kerran miehet olivat joutuneet poliisin ratsiaan, sillä kerralla Raimo oli ollut ajovuorossa. Poliisi oli kysynyt ajokorttia ja Raimo oli näyttänyt opettelukorttiaan. Varsinaista ajokorttia ei ollut vielä. Siellä oli ( siihen aikaan, liekö vieläkin ) lupa ajaa opettelukortilla jos kortin omistava henkilö oli vieressä. Untolla oli Suomen ajokortti. Poliisi oli puistellut päätään ja selittänyt paljon, mutta kielitaito ei ollut riittänyt asian ymmärtämiseen. Sen he olivat kuitenkin ymmärtäneet, että poliisiaseman päällikkö on suomalaista syntyperää, tulkaa hänen puheilleen. Asemalla päällikkö oli kertonut, " kyllä se on pojat niin, että teillä ei ole kummallakaan ajokorttia", sillä Suomen ajokortti ei ole pätevä täällä. Oli tullut ajokielto.

  Miehet olivat menneet autolle ja ihmetelleet, mitä nyt. Eihän siihen ollut löytynyt muuta keinoa,kuin jatkaa matkaa, eikä kukaan tullut kieltämään.Työmaa oli hyvä ja ei sitä voinut jättää, joten he ajoivat vielä viikkojen ajan tämän poliisiaseman ohi, kortittomat miehet. Ajokortit hankittiin vasta sitten kun työmaa loppui.

  Minä myös olin hankkinut opettelukortin heti maahan tultuamme, mutta opetteluharjoitus oli vähän niin ja näin. Aluksi ajateltiin, että Raimo opettaa minut sitten kun saa itse kortin, mutta eihän siitä tullut mitään. Ihan ensimmäisellä kerralla tuli ongelmia. Lähdettiin Koirasten talon kohdalta ja ajettiin ylös High streettiä kohti ja siinä vasemmalle ja sitten heti Hillcrest Parkkiin. Mutta oivoi, minä taitamaton otin käänteen niin tarkasti, että auton rengas hipaisi risteyksen koroketta. Me huolestuneina ketsomaan miten siinä kävi. Kuului selvä sihinä. Raimo kiireesti rattiin ja käännös Koirasille päin. Rengas ei ennättänyt tyhjetä.  Kyllä minä sain vähän kuulla "kalliita sanoja" jopa siinä määrin, että sanoin lopettavani ajo-opinnot siihen paikkaan. Väitin kivenkovaa, että kyllä näin voi käydä kenelle vain, mutta Raimo vänkäs vastaan, että ei kenellekään muulle kuin sinulle. Ja minä vielä, että eihän tässä käynyt kuinkaan kun matkaakin oli vain parisataa metriä. VOI HYVÄ ISÄ!! No Raimo vei renkaan korjattavaksi ja asia tuli kuntoon ja unohtui.

  Hän ei kuitenkaan antanut noin vai periksi, ettäkö minä en voisi oppia ajamaan. Kysyi yhtä tuttavaa, Arvi Kumpulaa opettamaan minua. Siinä ei käynyt paljon sen paremmin kuin Raimonkaan kanssa. Arvi oli ollut jo vuosikymmeniä Canadassa ja käytti, tottakai, "fingelskan" sanoja tähän malliin, "laita kiiri päälle, paina latsia" ja vaikka mitä. Eihän minulla ollut aavistustakaan mitä ne olivat. Sen jälkeen korttihaaveet haudattiin hiljaisuudessa. Kuitenkin opin ajamaa jossakin välissä, että tarpeentullen pystyin olemaan kuskina. Ihan varsinaisen ajokortin suoritin vasta Suomessa ja ihan kunnialla. Paljon olen ajanut täällä ja ajan edelleen.

Kesä 1968

  Kesästä 1968 on jokin verran muistoja, joskin aika on kummasti sekoittanut asioiden järjetystä. Joskus on muistavinaan jotakin, mikä tapahtui silloin, mutta kohta huomaakin erehtyneensä.

  Elämänmeno ikäänkuin vakiintui Koirasille muuttomme jälkeen. Minä menin töihin, Raimo kulki metsätöissä kämpillä ja Riitalle löytyi hyvä hoitopaikka Hirvisillä. Helmi oli tosi kiva hoitotäti ja asui likellä. Me asuttiin Hillcrest Parkin tuntumassa ja Hirviset Crown streetillä, sinne oli oikopolku Hillcres Parkin vieritse. Riitta kipaisi sinne ihan itsekseen heti, kun oppi reitin.

 

Tässä on pari kuvaa, mitkä on otettu Koirasten takapihalla.

Kukista päätellen on alkukesä,

lisäksi huomaan, että Riitalla on vielä Suomesta tuodut vaatteet,

eivät ole vielä käyneet pieniksi.

 

Minulla on uusi mekko,

muistan miten ompelin sen käsin,

kun vielä ei oltu ostettu ompelukonetta.

Niin - ja vasta otettu permanentti.

Ikäni muistan, että en tykännyt, kun tukka oli kippuralla.

Nyt kyllä ajattelen, että eihän tuossa mitään vikaa,

hyvin se nuorelle käy.

 

 

  Olimme löytäneet monia uusia tuttavaperheitä. Eräs perhe joista jo mainitsinkin aiemmin, olivat  Kormanot. He olivat sahayrittäjiä Suomesta. Heillä oli ollut suunnitelma perustaa sahalaitos Port Arthuriin, mutta he luopuivat ajatuksesta ja muuttivat takaisin Suomeen. Loput meistä jatkettiin sinnikkäästi totuttelemista "uuteen maahan", niinkuin siellä sanottiin. Ja mikä oli totutellessa, kun oli löydetty työtä, sehän se oli tärkeintä.

 

  Jollakin tavalla, kaiken aikaa oli minulle aivan uusi kokemus elää työn sääntelemän aikataulun mukaan. Vapaapäivät Raimon kanssa eivät osuneet samaan aikaan, mutta totuttava oli. Miehet olivat kämpällä ja me naiset elimme oman rytmimme mukaan. Sirkan kanssa soittelimme päivittäin ja kun vapaapäivä koitti, minä kävelin Riitan kanssa kylään hänelle. Toisinaan Sirkka ja lapset tulivat meille. Yksi tapaus näistä vierailuista on jäänyt iäksi mieleeni. - Sirkka tuli kylään ja lähdimme kaupungille. Oli kaunis kesäinen päivä, kaupugissa istutukset ja kukat olivat loistossaan. Oli niin kaunista, että se piti pukea sanoiksi. Sanoin , "nyt on kyllä niin ihana päivä, että sitten, kun olen muuttanut takaisin Suomeen muistan tämän aina ja ehkä ikävöinkin." -  Siis siinä vaiheessa oli jo tullut se ajatus, että muutamme joskus takaisin.

 

  Uusi ja mukava asia tapahtui - Noposet tulivat Suomesta. Se oli piristys sille kesälle. Meillekin tuli uutta ohjelmaa, kun olimme mukana heidän alkuajan tapahtumissaan. Heille löytyi koti melko pian, ostivat talon Machar avenuelta. Ja työtä tottakai. Muistelen että "Leko meni rakennuksille ja Vieno aivan aluksi löysi siivoustyötä. Nuorimmat pojat olivat vielä koulussa, mutta pojat vanhimmasta päästä varmaankin hakeutuivat jo töihin. Ja näin heidänkin perheensä oli kiinni uudessa elämässä.

 

 

Pieni muutos

Muutin järjestystä oikealla olevassa sivupalkissa. Nostin tekstiluettelon ( blogiarkisto ) ylhäälle. Jos joku haluaa selata blogia, aikaisemmat tekstit löytyvät näin helposti.

Äsken aloin selata kirjoituksiani,  tarkistaakseni mitä olen kirjoittanut aikaisemmin, mutta ihmeekseni huomasin olevan melko vaikeaa löytää haluamaani tekstiä. Siispä tämä muutos taisi olla paikallaan. Klikkaa otsikon nimeä, vuosilukua , tai mitä nyt haluat ja löydät etsimäsi. "Siirtolaisena Canadassa alkaa kohdasta Helmikuu 2014.

Aina oppii jotakin uutta!!

Josko alkaisin taas

 Kaunis kesä meni

mielessä haikeus

se ainainen näin syksyllä.

 Toki toivotan syksyn tervetulleeksi

minähän rakastan sitä-

Suorastaan hullaannun,

sinähän olitkin näin kaunis loistavine väreinesi.

Joudun lainaamaan jonkun toisen sanoja

tulkitsemaan syksyä

jotenkin näin.

"Ei syksy ole tuskaa 

eikä kuolemaa.

Pitkän kesän jälkeen 

luonto levon saa.

Järvi menee jäähän

luonto hiljenee.

Luontoäiti vetää lumipeiton korvilleen."

Syksytyöt kohta tehty

varisseet lehdet haravoitu, verhot vaihdettu,

 tarkistettu likakaivot ja viemärit.

Tässähän voi jo alkaa

penkomaan muistojen lipasta.

Hauska huomio

  Kaikki on suhteellista. - Viime päivinä on ollut lehdissä juttua Amerikan autojen näyttelystä Helsingissä. - 1970-luvulla Suomessa oli iso juttu, kun Spede, Pertti Pasanen, omisti Mustangin. Tämä samainen Mustang on nyt näyttelyssä ja edelleenkin huomiota herättävä.

  Niin siitä suhteellisuudesta, meidän vuokraisäntäparilla on poika , en kylläkään muista hänen nimeään, - muistaako joku- . Hän omisti keltaisen Mustangin . Minusta tuntuu, että se oli tämän näköinen. Olenko oikeilla jäljillä?

  Jotenkin , silloin aikoinaan , minua hymyilytti se suuri tohina siitä Speden omistamasta Mustangista .

Valokuvia vuodelta 1967

                               Kuva Veijo Mäki

 Kuvan henkilöt

 

Vasemmalta - Tuntematon, vuokraemäntämme Irja Koiranen, Luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Hautala vaimoineen, tuntematon ja vuokraisäntämme Simo Koiranen.

Kuva Veijo Mäki

 

 

Paavon päivät Secord streetin pappilassa

Henkilöt, takana, Veijo Mäki, Paavo Hautala, Esko Pesonen, Rainer Partanen, Esko Talvensaari

Edessä, Marjaana Jämsä (Martikainen), Anna-Maija Soininen, Aino Hautala, Maija Pinola (Hakkola) ja Liisa Laakko.

 



                                                              

 



 

Koitti ensimmäinen kevät

  Keväiset päivät olivat ihania, mutta jotakin tuntui puuttuvan, kaipasimme laululintuja. Ainoat olivat varpuset kadun varressa olevan puun juurella, mutta nekin kelpasivat. Tirskuttelivat niin kotoisesti auringon paisteessa. Suomessahan on linnuilla keväisin valtavat laulajaiset, valitaan reviirit pesintäkautta varten.

  Kielikouluni loppui ja sain oikein todistuksenkin ja se on ollut tallessa näihin päiviin asti ( kuinkas muuten, kun olen säilyttänyt yhtä jos toistakin), mutta nyt sitä ei näy misään. Hmm.. ihme ja kumma. Mieleen tulee monenlaisia pieniä tapahtumia. Silloin varmaankin olin töissä Ellenillä muutamana päivänä. Aloin pian etsiä vakituisempaa työtä ja sainkin sellaisen General Hospital'issa keittiöllä. Noihin aikoihin tuli eteen myös muutto, sillä asuntohan oli alun alkaenkin ollut väliaikainen. Silvastit ostivat oman talon John streetiltä ja meille löytyi asunto Dufferin Streetiltä, Irja ja Simo Koirasen alakerrassa. Asunto oli huone ja keittiö, ihan riittävän iso kolmen hengen perheelle. Talo oli uusi ja katu ja koko seutu tosi viehättävä. Noin viidenkymmenen metrin päässä oli Hillcrest Park kauniine kukkaistutuksineen. Siellä kävimme usein kävelemässä ja ihailemassa kukkia ja alla olevaa kaupunkia . Kumpaisenkaan perheen muutosta ei ole jäänyt minkäänlaista muistikuvaa. Sen muistan että muutto tapahtui Toukokuulla. Ja heti muuton jälkeen menin töihin sairaalaan.

  Kovin oli jännittävää mennä töihin "kieliseen" ympäristöön. Olinhan kyllä käynyt sen kielikoulun, mutta en vielä ymmärtänyt kovinkaan paljon. Heti alkajaisiksi esimies ( nainen) vei minut ison taulun luo, missä oli tekstinä mitä kunkin työntekijän työnkuvaan kuului. Hän kehotti minua lukemaan määrätyltä kohdalta, mitä minun työni oli. Minähän luin ääneen koko litanian ja hän sanoi, että siinä se nyt oli kokonaisuudessaan. Minä puolestani, että ei kyllä ole mitään aavistusta, mitä minun pitää tehdä. Hän taasen , että kuinka niin, sinähän luit. Minä - että en ymmärtänyt lukemaani, olen vain oppinut jotenkin ulkomuistista miten sanat äännetään ja se onnistuu. Häntä hymyilytti, mikä oli harvinaista,sen tulin myöhemmin huomaamaan. Hän oli aika kolkko "naisen puoli", eikä hymyillyt kovinkaan usein. No sain sen opetuksen sitten suullisesti ja entisen työntekijän mukana ollessani muutaman päivän. Kaikista kamalinta oli alkuun olla liukuhihnalla jakamassa ruoka-annoksia. - Työ keittiöllä oli aika rankkaa, sillä kesä oli kuuma, päivällä kovat helteet mikä laukesi öisin kovina ukkosen ilmoina. Työmatkat kuljin bussilla, mutta viikonloppuisin Raimo vei ja haki minut omalla autolla. Tuli eteen uusi asia, minulla oli kaksivuorotyö ja koko kesänä sattui ainoastaan kaksi sunnuntaivapaata. Se oli uutta ja hiukan harmittavaa, sillä ei voitu mennä mihinkään, vaikka oli oma auto. Koskaan aikaisemmin en ollut ollut tällaisessa työssä. Toki ne kaksi vapaata viikonloppua sitten oltiin yhdessä. Elias ja Mary Kumpula veivät meidät molemmat perheet kesämökilleen. Oli se ihanaa, pulikoitiin järvessä hellettä paossa. Ja se järvessä pulikointikin oli uutta, sillä entisillä seuduilla Suomessa ei ollut vesistöjä lähimaillakaan.

  Tässä Raimo Koirasten talon takapihalla. Kuva lähetettiin Raimon vanhemmille ja heiltä tuli vastaus kirjeessä, että "Raimo on lihonut". Tosi, sillä nopeasti hyvät ruuat metsäkämpillä alkoivat tehota, vaikka työ olikin kovaa.



Raimo ja Riitta Koirasten talon etuportailla.

Sama talo 42 vuotta myöhemmin.
 

Kuva on otettu Hillcrest Parkilla ja takana näkyy taloja High streetin varrella. Tein ihmeellisen huomion. Aina ei näköjään kiinnitä huomiota samoihin asioihin. Kun kävin muuan vuosi sitten Thunder Bay'ssa harmittelin, kun milestäni viime vuosina oli talorivistöön ilmestynyt arkkitehtuuriltaan täysin sopimaton talo, nykyaikainen. Nyt huomaan, että sehän on ollut siinä jo 1968. Tuo matala talo auton takaosan yläpuolella. Kumma, etten huomannut sitä silloin.

                                               Tässä Riitta on Koirasten talon takapihalla.

Kauniita päiviä

  Taukoa kirjoittamisessa.

 Päivät ovat aivan liian kauniita käyttää koneella istumiseen.

Lumen rippeet sulamassa.

Tikka päräyttelee soitimella,

kuuleeko kumppani,

tule pesäpuuhiin.

Joutsenet joikavat suolla, kevättä ilmassa.

Riemua rinnassa.

Musiikki ja televisio

   Oli varmaan vielä syksyä, kun löysin muistaakseni Bay streetiltä, Laurin kaupasta käytetyn pienen matkaradion. Se oli viininpunaisessa nahkakotelossa ja tosi sievä, patterilla toimiva radio. Kannoin aarteeni kotiin St James streetille, laitoin patterin sisälle, avasin sen ja aloin etsiä asemia. Heti löytyi country musiikin kanava ja voihan, mikä jysäys, rupesi kuulumaan "Louisiana man" jonkun naisartistin esittämänä. En osaa selittää, mutta koin kyllä sellaisen ihastuksen, että kerrasta ihastuin country musiikkiin. Olin toki aina pitänyt siitä, mutta ei se koskaan ollut suorastaan lyönyt minua "kanveesiin". Se oli siinä, kerrasta poikki, that's it, eikä ole hellittänyt sen koommin. Tämä kappale kuului hyvin usein, mutta en vieläkään tiedä kuka esittäjä oli. Olen etsinyt sitä netistä loputtomiin, mutta en ole löytänyt juuri sitä. Tunnistaisin sen kyllä, koska siinä oli oma "letkeä" poljentonsa.

  Kerran kävelimme Raimon kanssa Red river road;in alkupäässä, likellä Cumberland streetiä. Siellä oli musiikkikaupan ikkunassa esillä country levyjä, jokin tupla albumi tarjouksessa. Sanoin Raimolle, että minun tekisi mieli tuota. Raimo sanoi, että mennään ja ostetaan se. Täysosuma minulle! Vieläkin, yli neljänkymmenen viiden vuoden kuluttua pidän siitä.

 



    Ninety miles an hour,  Hank Snow, yes! Mikähän lie miehen äänessä, että se syöpyi mieleeni iäksi. Varmaankin kummallisin ääntäminen mitä löytyy. - Etsin netistä, mitä kerrotaan Hank Snow'sta, kappas, hän on Canadalainen, syntynyt Nova Skotiassa. Sitä en tiennytkään. Mies pieni, muttä ei ääni. Kyllä tuota levyä on kuunneltu, totta tosiaan, mutta se on vielä hyvässä kunnossa, hellien käsitelty.

  Mielimusiikista tuli mieleeni ajatus, että oma mielimusiikki ei välttämättä kiinnosta , saatikka "lyö kanveesiin" jotakin toista. Saattaa olla, että se herättää ainoastaan kummastusta jossakin toisessa henkilössä. Ehkäpä se liittyykin johonkin elämäntilanteeseen ja riippuu tilanteesta, muodostuuko siitä myönteinen, vai kielteinen mielikuva. Noihin aikoihin muistan olleeni hyvin onnellinen, uusi elämä, uudet mahdollisuudet. Ja siksi toisekseen, ilmapiiri oli kevyempi siellä. Johtuikohan se siitä, kun siellä ei ollut kaamosta, taisin jo mainitakin tästä. Nyt täytyy kohta olla tarkkana, ettei käy niinkuin Päätalolle, että kirjoitan asiat moneen kertaan. Minun tapauksessani sen jo ymmärtää, kun olen paljon vanhmpi, kuin päätalo kirjoittaessaan. - Tuosta ilmapiiristä tytär Riitta ilmaisi asian varsin selkeästi.- Suomeen paluun jälkeen, ehkä noin kuusi vuotta myöhemmin hän kävi siellä lomalla. Palattuaan, heti kun näki minut, hän sanoi: " haluan heti takaisin, siellä on taivaskin korkeammalla.

 

 

 

  Muitakin aarteita on tallella, mutta yhden mieluisimmista, James Lastin Hammond a Gogo annoin lainaan yhdelle tuttavalle ja hän unohti palauttaa sen. En kuitenkaan ole vielä menettänyt toivoani sen takaisin saamisesta. Tämä tuttava kuoli vuosi tai pari sitten, mutta ehkä levy on ollut hänen jäämistössään. Täytyypä kysyä.

 

  Televisio ohjelmista muistan Beverly Hilbillies, Tommy Hunter-, Fred Skelton Show ym.

Juttuja

  Kevät teki tuloaan, kaiken aikaa saimme uusia tuttavia, useimmat olivat miesten työkavereita. Tutustuttiin heidän puolisoihinsa ja koko perheisiinsä. Yhdet tuttavat olivat Antti ja hänen vaimonsa Kati, (muistaakseni).Sukunimi on unohtunut. He ostivat talon jostakin noilta seuduilta mitä tuo yllä oleva kuva esittää. Talo oli vanhaa arkkitehtuuria, kaksikerroksinen punatiilitalo. Hyvin erikoinen, hienostunut ja arvokas. Mieleeni jäivät olohuoneen koristeikkunat lasimaalauksineen, vai olivatko ne mosaiikkia. Unto ja Raimo olivat apuna muutossa. Muistan miten Raimo kertoi, että piano oli raskas siirrettävä, kun he monista miehin hilasivat sitä taloon. Mutta Antti soitti heille sitten vaivan palkaksi jotakin kaunista. Kävimme myöhemmin heillä kylässä, Raimo, Riitta ja minä. Tapasimme silloin tällöin. Heidän tyttärensä oli muutaman kerran minulla hoidossa. Tämä tapahtui silloin, kun olimme muuttaneet Dufferin streetille Koirasten alakerrokseen. Alla on kuva, minkä takana lukee, Raimo ja Antti Kakabeka fals 1968.

 

 

Monia muitakin tuttavia löytyi, kaksi perhettä Hirvasojia, Sirkka ja Teuvo, sekä Riitta ja Matti Haapavedeltä ja Nivalasta, perukkalaisia, sanottiin siellä. Jos kuultiin, että oli perheitä oman pitäjän läseuduilta, etsittiin heidät. Tuntuivat kaikki suorastaan lähisukulaisilta. Hirviset, Helmi ja Pentti myös.

 

  Ellen Reinikka, Ellen's Lady's Wear;in omistaja tuli myös tutuksi, totta kai , hänhän oli hyvin keskeinen henkilö Bay streetillä. Hyvin usein asioimme hänen liikkeessään. Minä olin muutamia kertoja työssäkin hänen liikkeessään, tuurasin Pinolan Maijaa. Sain Elleniltä työpalkaksi jakkupuvun, mikä minulla on ylläni alla olevassa kuvassa. Tuo puku ja korut ovat edelleenkin minulla tallessa. Kaija Koskisen mainitsin jo aiemmin. ( missä lienet) Kävin hänen kanssaan pikakuvaamossa jossakin Cumberland streetillä. Mielialoja kuvatakseni, on mainittava sen ajan tavoista sen verran, että maalla koti Suomessa oli melko rajoitettua, mitä oli soveliasta tehdä. Minusta tuntui, että olisiko se ollenkaan soveliasta mennä valokuvaan ja poseerata siinä. Sanonpahan vaan, että hyvänen aika, millaisia luuloja. Tässä minun ujo poseeraukseni, kun taas Kaija, joka oli kaupunkilaistyttö, uskalsi upeasti, kaunis tyttö kun oli.

 

 

 

 

  Kuten olette jo varmaan huomanneet, saatan lisäillä näihin juttuihin jäljestä päin jotakin, varmaan tähänkin. Laitan tämän jo luettavaksi.

 

Talvi

  Näin elämä asettui uomiinsa pikkuhiljaa, minä kävin englanninkurssia iltakouluna. Riitta oli kotona illat Sirkan "joukon jatkona". Lapset oppivat kieltä hyvin nopeasti. Siitä esimerkkinä muistelen usein tapausta, jolloin lapset jo ennen joulua osasivat kinata karkeista toisten lasten kanssa. Toinenkin " kändeihin" liittyvä asia muistui mieleeni, nimittäin meillä ei ihan alkuun ollut käsitystä, mikä oli sopiva raha karkin ostoon, kunnes "corner storen misis" ystävällisesti kertoi mikä oli sopiva summa. Noilta ensimmäisiltä kuukausilta muistuu mieleeni, kun lapset löysivät talon kellarista kaikkea tavaraa, mm. kainalosauvat. Ne oli niin mieluiset leikkikalut, että taidettiin joutua antamaan vuoroja, että jokainen sai kävellä niillä.

  Meillä kumpaisellakaan perheellä ei ollut pesukonetta ja lasten kanssa tulee paljon pyykkiä. Aluksi kävimme muutaman kerran Siiri ja Arvi Kumpulan luona pyykkäämässä. Pyykit lastenvaunuihin , pienin lapsista Ari Tapani pyykkien päälle istumaan.  Matkasimme kävellen, isommat lapset myös, River streettiä pitkin Madeline streetille. Löytyi onneksi kolikkopesula aivan lähietäisyydeltä ja pulma tuli ratkaistua.

  Lähietäisyydellä oli myös yleinen sauna, siisti pieni laitos, siellä kävimme lauantaisin kylpemässä. Viikon kohokohta, eihän suomalainen pärjää ilman saunaa.

  Kävin kielikoulua Hammarcjold High Scool'issa, matkat kuljin bussilla. Meitä oli siellä kymmentä eri kansallisuutta, suomalaisia muutamia. Heistä muistan Kauko Kormano, Kaija Koskinen, joku Leo Oulaisista  ( en muista tarkalleen ), minä ja saattoipa olla joku muukin. Aivan erikoisin ja eksoottisin oli Shushu Taiwanista. Kotimaassaan ammatiltaan opettaja. Muistan miettineeni, millaisen työn hän löytää Canadasta.

  On merkillistä, miten sitä oppii vierasta kieltä vähitellen. Ensimmäiset pari kuukautta meni, että en paljon ymmätänyt mitä opettaja puhui, kunnes kerran yhtä-äkkiä tajusin ymmärtäväni hänen puheensa. Minähän olin riemuuni revetä. Sen jälkeen oli kuin olisi oppimisprosessi "napsautettu" päälle, kieli rupesi sujumaan. Opeteltiin lukemista ja puhumista lukemalla tekstiä nauhalle. Muistan yrittäneeni niin hartaasti, että kieli aivan kipeytyi jäykäksi. Sitten huomasin, että ei pidä lausua sanoja "vängällä", vaan antaa tulla rennosti, ihan niinkuin lapsena mielikuvitus englantia puessamme. -  Talvi oli aika lyhyt ja mukava. Syksyllä olin ostanut valkeat saappaat ja karvahatun, mutta ne joutivat komeroon jo helmikuulla. Lumi suli kaduilta ja muistan, miten menin kouluun pikkukengissä. Kirjoitin kotiin että täällä tulee kesä ja aurinko paistaa. Oli ihanaa, kun ei ollut tätä kaamosta, mikä masentaa meidät pohjoisen asukkaat. Kirkkaita päiviä pakkasellakin.

Sinä talvena Canadassa alkoi olla työttömyyttä, mm. General Motors lomautti työntekijöitä. Sen muistan siitä, kun kielikouluun tuli tuli uusia henkilöitä. Jostakin kumman syystä jäi mieleeni mies Kreikasta nimeltään Theodor Theodorakis, tai Theodoropoulus. Nimi oli pitkä ja kummallinen, jäi kai siksi mieleeni. Kumma, miten mieleen jää kaikkea pientä. Yksi opettajista oli Mr Pretlak, venäläistä syntyperää. Toinen oli ikäiseni nainen kotoisin Islannista ( tai Irlannista ). Hänellä oli auto, Rabant ja hän kertoi matkustaneensa sillä pitkin Amerikkaa. Suomalaiset miehet ihmettelivät, miten sinä sillä uskalsit matkailla niin paljon, kun Rabant ei ole auto eikä mikään:O)

   Tammikuulla talossa oli iloinen tapahtuma, Sirkalle ja Untolle syntyi kaunis tyttövauva, Margit Ingrid. hauska juttu oli, kun vauvaa odotettiin syntyväksi hiukan aikaisemmin, mutta minä sanoin Sirkalle, odota Tammikuun yhdeksänteen, kun silloin on minun syntymäpäiväni, ja niin tapahtui.

  Ensimmäinen pääsiäinen jäi mieleeni ikiajoiksi. Oli kaunis keväinen päivä, läksimme Raimo, Riitta ja minä autoajelulle. Ajoimme Oliver road'ia maaseudulle päin, kauas. Palatessa tulimme High street'iä pitkin, alla oleva vanha kaupunki siinteli auringon paisteessa tosi viehättävän näköisenä. Voisinpa sanoa, että se oli yksi elämäni huikeimmista tunnelmista. En millään voinut ymmärtää, miten meitä oli kohdannut sellainen onni että olimme päässeet sinne .

  Nämä ovat minun henkilökohtaisia tuntemuksiani. Joku ei ymmärrä.- Olisiko se ollut sitä, että ensi kerran oli kuin olisi ollut tulevaisuus ja mahdollisuudet edessä päin . Ei huolen häivää.- Päätään pyöritellen täytyy ihmetellä, miten samaan aikaan mielessä kuitenkin oli aavistus, että emme jää sinne.

 

Tässä eksootisen Chuchun

Yhtä eksoottinen nimikirjoitus.

 

 

Lisää vanhaa arkkitehtuuria

McVicar Manor 146 N Court street Thunder Bay. Nykyisin pieni hotelli, alunperin jonkun paikallisen paronin yksityinen koti . Nyt hotellia pitää joku eläkkeellä oleva opettajapariskunta. Palautesivuilla asiakkaat suorastaan ylistävät paikkaa. Rakennettu 1906, rakennuttaja Louis Welsh.

  Tämä "manor" on niin mielenkiintoisen näköinen, että taitaa olla "pakko" käydä vielä kerran lomalla Thunder Bay:ssa ja yöpyä tässä talossa - " makso mitä makso". Pohdin jo, otanko sen huoneen, missä on näköala Superior lakelle, vai sen mihin kuuluu McVicar kreekin solina, vaiko sen, missä on terassi. Haavaita,  suunnitelmia. Aina pitää olla jotakin, mitä odottaa. Eikö vain?

Kuva Veijo Mäki, tiedot netistä.

  Olen harhautunut nyt kauas varsinaisesta aiheestani, mutta kun löysin Thunder Bay:n sivut historiallisista rakennuksista, en voi lopettaa niiden tutkimista noin vain, sillä olen vuosikymmenet ollut kiinnostunut kaupaungin historiasta ja nyt tänä internet kautena se on meidän kaikkien ulottuvilla vihdoinkin, että katsotaan, miten jatkan.

  Laitan tähän säätiedotuksen tältä päivältä, etenkin teille ystävät siellä "rapakon" takana. Historiallinen on tämä talvi ollut täällä koti Suomessa, ei juuri ollenkaan talvea tähän mennessä. Lämpätila tänään 8,5 Celsiusta. Keväinen kova tuuli, maton pesu aika. Talvi vaatteet aivan liian kuumat ulkosalla. Suuri ihmettely täällä. Säätiedotus kuitenkin lupaa pakkasia ja lunta lähiaikoina. Olisihan se jo ennekuulumatonta, jos ei olisi talvea ollenkaan.

Vanhaa arkkitehtuuria

Tietoa Veijo Mäeltä, Thunder Bay.
  "Talo on kuningatar Victorian aikaista arkkitehtuuria. Hyvin yleinen osa niissä on tuo näköalatorni (turret). Sen alkuperäinen tarkoitus on sama kuin window's wakin, eli siellä rannalle jääneet merimiesten, kalastajien, tai muuten kateissa olevien miesten vaimot katselivat merelle odottaen - usein turhaankin - aviopuolisoaan. Näitä yli sata vuotta vanhoja rakennuksia on hyvin vähän Thunder Bayssa."

  Näin se historia avautuu. Kuvittelin että nuo tornit olivat näköalatorneja tai eräänlaisia parvekkeita.- Todellakin, niillä on ollut tällainen tarkoitus . Ilmankos niitä oli siellä Court streetin varrella, sieltähän on näköala Superior lakelle.

Kirje isälle

  Kirje on päivätty, Nov. 24.-67, näyttää olevat kolmas järjestyksessä. Tavanomaisten alkutervehdysten jälkeen kerron, "Minä olen nykyään "koululainen". Käyn kielikoulua joka päivä 6,5 tuntia. Se on tiukka koulu, mutta ei kai sitä helpolla opikaan. Ja kyllä siellä on jo vähän kuusalle päässyt, että jo voi toisten kanssa keskustella pikkuisen."- Tässä huomaa, että olen yrittänyt "sopeutua", päiväys on kirjattu niinkuin siellä ja tekstissä on yksi "fingelskan" sana, "kuusalla".

  "Talvi tänne näyttää rupeavan tulemaan, kun satoi toissapäivänä lunta eikä se ole sulanut ainakaan vielä. On kai täällä tapahtunut jos jonkinlaista, että ei tiedä mistä alkas. Miehet on olleet viikot kämpillä. Saa nähdä tuleeko sitä tännekin työttömyyttä, kun on ollut huhuja, että tuokin yhtiö panee kaikki savotat seisomaan. Sillon ne olis taas meikäläisellä hampaat naulassa. Tympäisisi se kun niin mukavalta rupesi näyttämään. Raimon viimeinen kahden viikon tili oli 422 dol. seutuvilla. Niin jos jatkus niin ei olisi hätäpäivää. Saa sitten nähdä.- On täällä ollut muutaman kerran vähän ikäväkin.... On täällä erilaista tuon joulunkin kanssa kun alkoivat jo alusta kuun koristella liikkeitä ja katuja. Ja kyllä se on moni muukin asia täällä että ihan huvittaa. Kyllä ne ei ihmiset täällä usko Suomesta mitään, luulevat että siellä ei ole mitään, kun minä selitin millainen navetta meillä oli Miilurannalla niin eivät uskoneet..."

...."Me asutaan täällä vanhemmalla osalla kaupunkia, mutta on ajeltu paljon tuolla uudella osalla. Siellä on sieviä taloja, ja ne on hinnoissa ainakin yhtä kallita, ellei kalliimpia kuin Suomessa. Että kyllä kai tässä maassa ei ole muuta eroa Suomeen nähden kun että palkat on paremmat tavallisella työntekijällä. Ja riippuu menestys siitä miten osataan rahaa käyttää. Täällä on naistenkin palkat määrätty, että alle 1,25 dollaria tunnilta ei saa olla. Se on esim. myyjillä 10 dollaria päivä, 250 dollaria kuukausi. Jos laskee Suomen rahaksi niin se on aika hyvin...."

  Siinä olisi nyt sitten tietoa, mutta ei ole mihin verrata. Suomen palkkatasoa en muista, mutta päättelen , että se on ollut alhaisempi.

  Tulee mieleeni eräs toinen juttu siitä miten ihmiset eivät uskoneet, että Suomessa olisi mitään. Jossakin, jolloinkin, juteltiin näistä maidemme eroista. Naiset kertoivat mitä kaikkea heillä on mitä Suommessa ei ole. Kertoivat mm. teflon pannusta. Minä siihen, että onhan niitä Suomessa, minullakin oli ja se jäi sinne kaappiin. Joku siihen sanoi tuohtuneena, että eipä tuolla ollut silloin kun minä kävin siellä. Enhän minä voinut periksi antaa, joten sanoin , että niitä ei sitten ole ollut siellä missä sinä kävit. - Olipa vähällä etteikö tullut riita, ainakin jäi luulo, että nuo uudet tulokkaat ovat outoja, mitään ei uskota.



Uusi auto

 

Nopeaa tahtia ovat asiat edenneet. Tässä on maksettu käsiraha autosta, Ford Custon vm. 1966 ja päiväys on 30.09.1967. Kymmenen päivää oltu maassa. Auto oli kyllä tarpeellinen, sillä miesten työmatka kämpälle oli 60 mailia. Se oli ensimmäinen auto meidän perheessämme ja niin mieluinen, olihan se sellainen "caara," niinkuin ne siellä olivat, iso verrattuna eurooppalaisiin autoihin.

  



231 Saint James st

  Tähän muutettiin, talo on purettu nykyisin, mutta veikkaisin , että tuo puu on ihan sama mikä silloinkin ja myöskin naapuritalo. Meidän talomme oli malliltaan ihan samanlainen, hiukan eri värinen. - Tuon puun juurelle kokoontui joskus nuorisoa ja oudolta näytti kun jotkut suutelivat siinä antaumuksella. Tähän olisi laitettava nyt kyllä hymiö. :O)

Talo oli varsin kelvollinen ensiasunnoksi, veikkaisin että rakennettu samalla aikakaudella kuin viereinen koulu. Alakerrassa oli makuuhuone, iso olohuone , sekä keittiö-ruokasali yhdistelmä. Yläkerrassa oli kolme makuuhuonetta ja wc. Takapihalta löytyi uima-allas. Se oli valettu sementistä, mutta ei ollut enää käytössä sillä seinämät olivat lohkeilleet. Kellarikerroksessa oli öljyllä toimiva lämpökattila. Taloa oli aloitettu remontoimaan, seinämateriaalina oli käytetty vaneeria. (( nyt täytyy laittaa hiukan huumoria mukaan, nimittäin tässä kijoittaessani en millään meinannut muistaa mikä "plywood" on suomeksi, paraskin kielinero. Olenkohan minä nyt niin paneutunut tähän kirjoittamiseen että jopa ajattelen englanniksi. :O) )) Remontointi oli kuitenkin jätetty kesken ja seinät olivat maalaamattomat. Oliko siinä vaiheessa tullut eteen se asia, että kaupunki tarvitsee kiinteistön?

Niiden  kahden viikon aikana, mitkä asuimme hotellissa, olimme saaneet uusia tuttavia, Sirkan sukulaisia, Mary ( Meeri ) ja Elias Kumpulan. Elias oli eläväinen, "retee" mies. Oli menestynyt ja toi sen usein julki. Rahaa ja omaisuutta oli ja aina uusi upea auto ja sen piti olla sininen. Meeri oli ystävällinen herttainen ihminen, hiukan yli kuusikymmentä silloin. Kulki avokkaat jalassa ja oli muutenkin hyvin pukeutunut. Me Sirkan kanssa ihmeteltiin, miten täällä naiset pysyvät noin nuorina. Suomessa siihen aikaan kuusikymppinen oli jo vanhan "kirjoissa", eivätkä käyttäneet avokkaita. (No onhan sekin asia jo muuttunut, en ole vielä luopunut korkeista koroista, ei tule kuuloonkaan pitkään aikaan, uskoisin, vaikka ikää on jo pitkälti yli 70. ) Voi miten usein olimme heidän luonaan, kotona ja kesämökillä. Elias oli loputtoman avulias, hänen kanssaan ostimme mm. huonekalut. Hän tiesi mistä saa myös käytettyjä huonekaluja ja osa oli sellaisia , ainakin keittiön pöydät ja tuolit, sekä jääkaappi . Meillä naisilla oli kova touhu kodin sisustamisessa, mikä tuotti silloin tällöin pientä päänvaivaa. Verhoja ei löytynyt mistään sellaisia mitkä olisivat sopineet pieneen taaloon ja olisivat olleeet suomalaistyyliset. Löytyi kuitenkin sopivaa kangasta ja tein verhoja. Ompelukonetta ei ollut , joten oli ommeltava käsin . Matoiksi ostimme "bucleemattoja." Astioita,  lakanoita  ja peitteitä myös. Minä onneton olin typeryyttäni tuonut mukanani paljon lakanoita ja muita liinavaatteita, mutta eiväthän ne käyneet siellä. Oli ostettu duble - koon "jenkkisänky".

  Pian löytyi ruokakaupaksi kävelymatkan päässä Court streetillä SAFEWAY. Ruokaostosten tekeminen alussa oli varsin mielenkiintoista, Etsittiin, tottakai, tuttuja tuotteita, mutta pian kokeiltiin jo uuttakin . Kerran etsimme voita ja avuksi tuli joku vanhempi naishenkilö joka kertoi, että tämä on " maailman parasta voita". Hyvää oli , se todettiin, mutta Suomessa oli yhtä hyvää!

 

 

  Ostosreissut olivat mukavia, yleensä kävimme silloin , kun isommat lapset olivat koulussa, joten ei tarvinnut koko katraan kanssa kulkea. Ja oli hyvä laittaa vaunuihin Tapanin kanssa raskaimmat ostospussitkin, jos niikseen tuli.

 

   Joskus, kun ikävä vaivasi, Minä aloin keksimään jos jonkinlaista hauskaa juttua, että sain Sirkan nauramaan - niin ja itsenikin. Joskus kävi niin, että olimme nauraneet yöpaitasillamme itsemme kipeiksi koko aamupäivän, että kun lasten ruokatunti läheni, tuli kiire pukea ja laittaa syötävää. Olemme joskus Sirkan kanssa keskustelleet näistä asioista ja huomanneet, miten hyvä asia oli, kun meitä oli kaksi perhettä samassa talossa. Yhteiset ilot ja surut eivät tuntuneet niin suurilta.

 

   Uusia asioita tuli elämänmenoon, kuten HALLOWEEN. Kumpulat kertoivat kaikesta siihen liittyvästä. Aivan tärkeintä oli, kun lapset puettiin naamareihin ja muihin naamioasuihin ja me äidit läksimme heille turvaksi ja kiertelimme heidän kanssaan lähikaduilla ovelta ovelle. Karkkeja ja muuta hyvää kertyi isot pussilliset. Olipa se ihmettä kerrassaan lapsille .

  Kuvat on otettu Googlen street view näkymistä ja ovat hämäriä, mutta historiakinhan on hämärän peitossa, joten kuvat ovat ihan sopivia .

Saint James Public School, perustettu 1907. Täällä Lapset aloittivat koulun käynnin.

Koulua on laajennettu, varmaan 1970-luvulla.

Koti löytyi

Niin heräsimme kuulaaseen ja kylmään maanantai aamuun. Olimme "päineen"hotellissa, Sirkka minä ja lapset. Tunteet olivat monen kirjavat, jännitti, mutta samalla kiinnosti. Mietimme mistä aloittaisimme. Taisimme aivan ensimmäiseksi lähteä ostamaan lapsille lämpimämpiä vaatteita, olihan sää muuttunut yllättäen koleaksi. Onneksi tämä kolea sää ei kestänyt kuin muutamia päiviä ja syksystä tuli pitkä ja kaunis. En muista, mistä teimme ostoksemme, olisikohan se ollut Ellen's Ladys Wear.

Päivät olivat tapahtumia täynnä. Kumpulan Arvi näytti meille kaupunkia. Vanha osa kaupunkia oli tosi viehättävän näköistä puutaloaluetta. Aivan erilaisen näköisiä taloja, mihin olimme tottuneet, viehättäviä. Tavattoman paljon sellaisia taloja missä oli tornimainen uloke, eräänlainen näköala "erkkeri". Aluksi ihmettelimme olivatko nämä talot pieniä kirkkoja, vai mitä. Tokihan huomasimme hetimiten, että nämä tornit ovat näköalahuoneita.- (Kaikki ei kuitenkaan viehättänyt äkkiseltään. Tuli oltua kriittinen, mutta niin olivat monet muutkin tulijat alkuun. Muistan Noposet, hehän eivät tulleet vielä silloin, vaan vuotta myöhemmin. Kun he olivat saapuneet sitten aikanaan, kysyimme Lekolta, mitä mieltä hän on kaupungista, Leko sanavalmiina miehenä tuumasi:" niinpä oli kuin olisi tullut Petroskoihin." Hän oli sodan käynyt mies.) Näin kävi vanhalla puolella kaupunkia, useinhan uudet tulijat alkoivat siellä asumisensa. Suurin osa kaupunkia oli jo silloin uutta ja upeaa nykyaikaista rakennuskantaa .

  Nyt jälkeen päin huomaan,  että näköalat ovat olleet mitä upeimmat Superior Lakelle. Tämä vanha aluehan on rakennettu rinteeseen, maasto nousee melko korkealle ranta-alueen jälkeen.Sellaisesta asuinpaikasta maksaisi nykyisin melkoisen summan. Surukseni täytyy sanoa että suurin osa näistä taloista ainakin Court streetillä on hävinnyt, tulleet varmaan "tiensä päähän"ja tilalle on rakennettu uusia. Uskoisin että talot olivat varmaan 1900-luvun alkupuolelta, viehättäviä,olenkohan oikeassa jos sanon että englantilais tyylisiä. Luin jostakin kerran, että tämä osa kaupungista on suurin puutaloalue maailmassa ja alue mainitaan Ginesin ennätyskirjassa. Onneksi alue lähellä Hilcrest parkia on yhä entisellään, vai sanoisinko entistä ehommassa kunnossa. Rannan tuntumassa ovat vanhat hienot hotellit, kuten Prins Arthur Hotell ym..yhä paikoillaan, tosin sielläkin on paljon purettu vanhaa uuden tieltä.

  Siispä toimitimme erilaisia asioita mitä maahanmuuttajalla on edessään, kuten panimme vireille sosiaalivakuutus anomuksen ja maksoimme ensimmäisen sairausvakuutus maksun. Tämä oli tärkeää, sillä jo henkilöllä ei ole maksettua vakuutusta, hän joutuu itse kustantamaan sairauskulunsa. Systeemi on erittäin hyvä ja toimiva ja turva on saman tasoinen kuin Suomessa. Miesten sosiaalimaksut maksoi työnantaja. - Ruokakauppa löytyi Bay streetin varrelta. Söimme kerran päivässä Annan baarissa ja kahvit hotellissa, mutta välipalatarpeet ostimme kaupasta.

 Tärkeitä neuvoja tuli joka suunnasta. Minä rupesin mm. heti alkuun suunnittelemaan kielikouluun menoa. - Kävi ilmi, että oli kova asuntopula. Siiri ja Arvi Kumpula laittoivat ilmoituksen suomenkieliseen radio-ohjelmaan ja yhteydenottoja tuli jonkun verran, mutta kirjakauppias Lehtonen tuli avuksi tässäkin asiassa. Hän oli kaupunginvaltuustossa ja sai sitä kautta tietää, että St James streetillä oli tyhjillään kaupungin omistama talo, ihan koulun vieressä. Vuokrasimme talon porukalla, Silvastit muuttivat ala- ja me yläkertaan .

Näin pääsimme turvallisesti uuden elämän alkuun.